MIRKKA REKOLA	

MINÄ TULIN

* * *

Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan.
Ja minä kysyin mikä sen 
minussa tunsi. Se oli ai-
na toinen, aina toinen.
 Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin 
kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja 
etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, 
ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut
kutsuu toinen. Takaisin, takaisin.
Oi iltojen keveys kun en taukoa. Oi sydänki-
pinä, kun he vaihtuvat toisistaan ja iskevät vas-
takkain. Se on savunhiljaisuus ympärilläni. Se 
tunkeutuu nyt silmiin, se tuntuu kielellä. Sillä on 
ruusunmaku. Ei kukaan voi syyttää poissaoloaan. 
Ja sinä näet miten kaikki varisee ympärille.