Fernando Sorrentino


Mies jolla on tapana lyödä minua sateenvarjolla päähän



****************


Eräällä miehellä on tapana lyödä minua sateenvarjolla päähän. Juuri tänään on kulunut täsmälleen viisi vuotta siitä päivästä kun hän alkoi lyödä minua sateenvarjolla päähän. Alkuaikoina se oli minusta sietämätöntä, mutta nyt olen jo tottunut siihen.
En tiedä hänen nimeään. Tiedän vain, että hän on tavallinen mies jolla on yksinkertainen puku, hieman harmaita hiuksia ohimoilla ja epämääräiset kasvonpiirteet. Tapasin hänet viisi vuotta sitten eräänä helteisenä aamuna Palermo-puistossa. Istuin varjoisalla penkillä sanomalehteä lueskelemassa. Yhtäkkiä tunsin, miten joku koski päähäni. Se oli juuri tämä sama mies joka tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani lyö minua mekaanisesti ja välinpitämättömästi sateenvarjolla päähän.
Tuona aamuna käännyin närkästyneenä katsomaan taakseni, mutta mies ei hätkähtänyt, jatkoi vain lyömistään. Kysyin häneltä oliko hän hullu, mutta hän ei näyttänyt edes kuulevan minua. Uhkasin kutsuvani paikalle poliisin, mutta tyynen rauhallisesti mies vain jatkoi toimintaansa. En osannut päättää mitä tehdä. Mutta kun kävi selväksi että mies ei lopettaisi, nousin seisomaan ja iskin häntä nyrkillä kasvoihin. Mies kaatui maahan päästäen ilmoille vaimean valituksen. Mutta heti, selvästikin suurin vaivoin, mies nousi seisomaan ja alkoi taas lyödä minua sateenvarjolla päähän. Häneltä tuli verta nenästä, ja hetkiseksi minut valtasi sääli ja katumus siitä että olin mennyt lyömään häntä niin pahasti. Sillä itse asiassa mies ei varsinaisesti lyönyt minua sateenvarjollaan, pikemminkin kyse oli keveistä, täysin kivuttomista napautuksista - mutta on sanomattakin selvää, että tuollaiset pelkät napautuksetkin ovat äärimmäisen ärsyttäviä. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että kun hyttynen laskeutuu otsallemme, emme tunne kipua, se on vain raivostuttavaa. Juuri niin, miehen sateenvarjo oli jättiläishyttynen, joka säännöllisin väliajoin laskeutui yhä uudelleen päähäni.
Koska olin nyt vakuuttunut siitä että olin tekemisissä hullun kanssa, halusin päästä hänestä eroon ja lähdin puistosta pois. Mutta mies seurasi minua äänettä, jatkuvasti minua lyöden. Kiihdytin vauhtini juoksuksi (mainittakoon että vain harvat ihmiset pystyvät juoksemaan yhtä nopeasti kuin minä), mutta mies seurasi minua, koko ajan yrittäen - siinä onnistumatta - napauttaa minua sateenvarjolla päähän. Mies läähätti, läähätti ja puuskutti sellaisella voimalla, että pelkäsin kiduttajani kaatuvan kuolleena siihen paikkaan, jos pakottaisin hänet juoksemaan yhtään pidemmälle.
Siksi siirryin taas juoksusta kävelyyn. Katsoin miestä. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet minkäänlaista kiitollisuudentunnetta sen enempää kuin moitettakaan. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin löi minua sateenvarjolla päähän. Suunnittelin meneväni poliisilaitokselle ja tekeväni rikosilmoituksen seuralaisestani, joka löi minua sateenvarjolla päähän. Kyseessä olisi täysin ennenkuulumaton tapaus. Poliisi katsoisi minua epäluuloisena, pyytäisi saada nähdä henkilöllisyystodistukseni, alkaisi esittää kiusallisia kysymyksiä, ehkä jopa lopulta pidättäisi minut.
Hylkäsin siis tämän ajatuksen, ja päätin mennä kotiin. Nousin bussiin numero 67. Mies, lyöden minua kesketytyksettä, nousi bussiin perässäni. Istuin etummaiselle penkille. Mies asettui seisomaan vierelleni. Vasemmalla kädellään hän piti kiinni tangosta, ja oikealla käsitteli häiriintymättä sateenvarjoaan. Muut matkustajat alkoivat hymyillä keskenään ja vilkuilla toisiaan. Bussinkuljettaja keskittyi seuraamaan tilannetta peilin kautta. Vähitellen hymyt muuttuivat avoimeksi nauruksi, ja lopulta kaikki matkustajat nauraa rehottivat keskeytyksettä. Minua hävetti niin että kasvoni paloivat punaisina. Seuralaiseni, naurun tavoittamattomissa, jatkoi lyömistään.
Jäin - jäimme - bussista pois Pacífico-sillalla. Kävelimme Santa Fe -valtakatua pitkin. Kaikki vastantulijat kääntyivät katsomaan meitä typerästi. Minun teki mieleni ärähtää heille: "Mitä te oikein tuijotatte, idiootit? Ettekö ole koskaan ennen nähneet miestä joka lyö toista miestä sateenvarjolla päähän?" Mutta en sanonut mitään, sillä kukapa tosiaan olisi koskaan nähnyt vastaavaa esitystä. Perässämme alkoi kulkea joukko lapsia, jotka huusivat ja kiljuivat meille kiihdyksissään.
Minulla oli valmiina uusi suunnitelma. Saapuisimme kotiovellemme, ja pamauttaisin sen kiinni miehen nenän edestä. Mahdotonta: mies ennakoi suunnitelmani, tarttui tiukalla otteella ovensijasta kiinni, esti minua sulkemasta ovea, ja astui kanssani sisään.
Siitä lähtien hän on keskeytyksettä lyönyt minua sateenvarjolla päähän. Sikäli kuin tiedän, hän ei ole koskaan nukkunut tai syönyt mitään. Hän ei tee mitään muuta kuin lyö minua sateenvarjollaan. Hän seuraa minua kaikkiin, myös kaikkein intiimeimpiin toimiini. Muistan miten alkuaikoina en saanut napautuksilta nukuttua; enää en luultavasti pystyisi nukkumaan ilman sateenvarjonnapautuksia lainkaan.
Kaiken kaikkiaan suhteemme ei ole aina ollut erityisen hyvä. Olen useita kertoja ja kaikin mahdollisin äänenpainoin pyytänyt häntä selittämään käyttäytymistään. Kaikki on ollut turhaa: hän on sanatta jatkanut lyömistään. Monta kertaa olen nyrkittänyt häntä, potkinut häntä, ja - taivas antakoon sen minulle anteeksi - jopa lyönyt häntä sateenvarjolla päähän. Hän on vastustelematta alistunut lyönteihini, ikään kuin ne olisivat vain mitätön epäkohta hänen työssään. Tämä onkin hänen persoonallisuutensa hätkähdyttävin puoli: viileänrauhallinen velvollisuudentunto sekä sisäinen varmuus siitä, että hän on toteuttamassa jotakin salaista ja äärimmäisen tärkeää työtehtävää.
Huolimatta siitä että hänellä ei näytä olevan mitään ruumiillisia tarpeita, tiedän hänen tuntevan kipua kun lyön häntä, tiedän hänen olevan heikko ja kuolevainen. Tiedän myös, että yksi pyssynlaukaus vapauttaisi minut hänestä. En vain tiedä, pitäisikö tuon laukauksen osua minuun vai häneen. En liioin tiedä, jatkaisiko hän sateenvarjollaan lyömistä vielä sittenkin kun molemmat olisimme kuolleet. Joka tapauksessa tämä järkeily on täysin turhaa: tiedän että en uskaltaisi tappaa häntä sen enempää kuin itseänikään.
Toisaalta minulle olen viime aikoina käynyt selväksi, että en voisi enää elää ilman hänen lyöntejään. Uusi ahdistava ajatus, joka aluksi oli vain kaukainen ennakkoaavistus, on alkanut vaivata lakkaamatta mieltäni: mitä jos tämä mies jota päivä päivältä tarvitsen enemmän yhtäkkiä häviääkin elämästäni, eikä enää jaa minulle noita kipeästi tarvitsemiani sateenvarjonnapautuksia joita ilman en enää pysty edes nukkumaan?

Traducción del español al finés de Minna Laasanen