Markus LÃ¥ng Charles Dodgson ja taiteen autonomisuus Käännösantologiassani julkaistu kirjevalikoima edustaa vain jäävuoren huippua: on nimittäin arvioitu, että Charles Dodgson1 (27. 1. 1832 â€" 14. 1. 1898) kirjoitti elämänsä aikana noin satatuhatta kirjettä. Dodgsonin kirjeet voidaankin hyvällä syyllä lukea hänen pääteoksiinsa. Kirjeiden kirjoittaminen oli tuohon aikaan tärkeä ajatustenvaihto- ja yhteydenpitokeino, kun puhelinta ja kansainvälisiä tietoverkkoja ei vielä ollut; myös esimerkiksi Richard Wagner ja Charles S. Peirce olivat ahkeria kirjeiden kirjoittajia. Dodgsonin kirjeenvaihto kehittyi kuitenkin tavattoman laajaksi, ja koska hän oli tunnontarkka ihminen, se alkoi viedä hänen aikaansa hallitsemattoman paljon. Monissa kirjeissä hän valittelee, että kirjeisiin vastaaminen vie kaiken hänen aikansa ja että hän on kuukausikaupalla jäljessä saapuvaa postia. Kaikki Dodgsonin kirjeet eivät toki ole lapsille osoitettuja, vaikka lapsilla olikin hänen elämässään tärkeä sija. Kun Dodgson viimeisenä sosiaalisena eleenään otti Christ Church -collegen opettajainhuoneen kuraattorin â€" eräänlaisen klubimestarin â€" viran vuosiksi 1882â€"92, hän kirjoitti tässä työssään 800 kirjettä vuodessa. (Nykyään suurin osa tuollaisesta kirjeenvaihdosta hoidettaisiin puhelimitse.) Tärkeällä sijalla oli myös kirjeenvaihto kustantaja Macmillanin, kuvittajien ja sukulaisten kanssa. Ulkoisesti Charles Lutwidge Dodgsonin elämä sujui verkkaista tahtia, ja se on äkkiä kerrottu. Hän syntyi Daresburyssa papin perheeseen 11-lapsisen sisarusparven kolmantena. Lapsuuspiiriin kuuluivat Charlesin järjestämät pelit ja leikit pappilan puutarhassa ja perhelehden toimittaminen; siinä ilmestyivät Charlesin ensimmäiset kirjalliset tuotokset. Eric Blairin tavoin hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen (public school); koulun kurinalainen elämä jätti tunnetusti kummallekin ikäviä muistoja. Tosin Charles muistettiin Rugbyssa pitkään poikana, joka ei epäröinyt käyttää nyrkkejään oikeuden puolesta. Peruskoulutuksen jälkeen Charles siirtyi yliopistoon. Isä-Charlesin päätöksestä hän pyrki Oxfordin Christ Church -collegeen (23. 5. 1850), sillä isä oli opiskellut siellä itsekin ja hän piti sitä korkeatasoisena; tosin tämä korkeatasoisuus taisi olla lähinnä sosiaalista eikä älyllistä. Charles luki luonnontieteiden kandidaatiksi (18. 12. 1854) ja maisteriksi (1857); hän sai sekä Boulter- että Bostock-stipendin. Hän suoritti loppututkinnon matematiikasta (arvosana laudatur), historiasta ja filosofiasta. Dodgson nimitettiin collegen alikirjastonhoitajaksi, lehtoriksi (1855â€"81), Englannin kirkon apupapiksi â€" hänen opintonsa ja virkansa edellyttivät naimattomuutta ja pappisvihkimystä â€" ja opettajainhuoneen kuraattoriksi. Hän asui marraskuusta 1862 kuolemaansa asti samassa huoneistossa. Hän matkusti kerran Manner-Euroopassa (1867) ja kävi saman tien NiÅ3/4ni Novgorodissa asti; Suomen rannikkoa hän luonnehti kauniiksi. Hän teki lukemattomia lomamatkoja Englannin etelärannikolle, ja hänellä oli pitkään lomapaikka Eastbournessa. Hän myös souti viisi mailia Isisjokea Oxfordissa Liddellin sisarusten kanssa ja kertoi heille Liisan seikkailut ihmemaassa. Hän kuoli keuhkokuumeeseen ollessaan vierailulla sisartensa luona Guilfordissa. Dodgson tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan Liisan seikkailut ihmemaassa (Aliceâ€(tm)s Adventures in Wonderland, 1865) ja Liisan seikkailut peilimaailmassa (Through the Looking-Glass, and What Alice Found There, 1871) sekä runoteoksesta »Härmiöjahti» (The Hunting of the Snark, 1876), jotka hän julkaisi salanimellä Lewis Carroll. Lisäksi hän julkaisi omalla nimellään mm. matematiikan oppikirjoja. â€" Koska Dodgsonin tuotanto jakaantuu salanimellä julkaistuun humoristiseen kaunokirjallisuuteen ja omalla nimellä julkaistuihin vakaviin tieteellisiin teoksiin, se on saanut jotkut harrastelijapsykologit, kuten Virginia Woolfin, olettamaan, että Dodgson oli jakautunut persoonallisuus. Tosiasiat eivät kuitenkaan tätä olettamusta tue. Ensimmäinen »Lewis Carrollin» kirjoitus julkaistiin maaliskuussa 1856: runo Solitude The Train -lehdessä. Dodgson ehdotti useita nimiä, mm. anagrammeja sekä nimiä Louis Carroll ja Lewis Carroll, ja toimittaja Edmund Yates hyväksyi viimeksi mainitun. Dodgson käänsi etunimet Charles Lutwidge latinaksi (Carolus Ludovicus) ja takaisin englanniksi ja vaihtoi niiden järjestystä. Akateemiset meriittinsä Dodgson keräsi matematiikan ja logiikan alalla. Matemaatikkona hän ei ollut uudistaja vaan lähinnä konservatiivinen matematiikanopettaja. Oppikirjoja laatiessaan hän pyrki tarjoamaan opiskelijoille kieleltään selkeän ja johdonmukaisen esityksen esimerkiksi tasogeometrian perusteista. Teosten taustalla oli myös käytännön tarve: tuonaikaiset oppikirjat olivat ristiriitaisia ja vaikeaselkoisia. Yksi Dodgsonin laatimista oppikirjoista olikin käytössä 1930-luvulle asti. Dodgsonin konservatiivisuus näkyy hänen pyrkimyksestään käsitellä ja puolustaa Eukleideen (n. 365â€"300 eKr.) ajatuksia; Manner-Euroopassa kehittyvästä epäeuklidisesta geometriasta hän ei ollut tietoinen. Yleensäkin Dodgson koetti mieluummin ratkaista ongelmat itse kuin luki, mitä muut olivat niistä kirjoittaneet. Dodgson oli sitä paitsi liian kiinnostunut pikanteista pikku yksityiskohdista ja kummallisuuksista â€" hänen teoksensa Curiosa Mathematica Iâ€"II on tyypillinen viktoriaanisen ajan tuote â€", jotta hänen näkemyksensä olisivat kehittyneet laajoiksi ja uudistaviksi. Mikäli hän olisi saanut nähdä esimerkiksi Bertrand Russellin ja Alfred Whiteheadin Principia Mathematican (1911), tilanne voisi olla toinen. Principia Mathematica selitti matematiikan käyttämällä symbolista logiikkaa, Dodgsonin vuosisadan tuotetta. Symbolisen logiikan kehitti George Boole, ja myös Dodgson laati kaksi alkeisoppikirjaa ja julkaisi lukuisia omaleimaisia ja provosoivia kirjoituksia. Symbolisen logiikan avulla hän sitä paitsi solmi ystävyyssuhteita pienten tyttöjen kanssa ja opetti symbolista logiikkaa tyttökouluissa vuodesta 1886 alkaen. Muistelijat kertovat, että hän oli logiikkaa opettaessaan innostava ja mainio opettaja; se on yllättävää, koska lehtorina ja opinto-ohjaajana (tutorina) hänellä oli hyvin kuivakkaan miehen maine, ja muutamat opiskelijat jopa kirjelmöivät Christ Church -collegen johdolle ja anoivat uutta tutoria. Hänen äärimmäisyyksiin menevä pikkutarkkuutensa teki luennoista kuulemma sangen pitkäveteisiä. Syynä Dodgsonin innottomuuteen saattoi olla, että pikkutytöt eivät tuohon aikaan opiskelleet yliopistossa. Logiikkakirjansa Dodgson julkaisi salanimellään, ja ne ovatkin tavallaan jatkoa hänen humoristisille kirjoilleen. Vaikka kirjojen kieli on kuin lastenkirjasta peräisin, tehtäväin ratkaisu vaatii huomattavaa keskittymistä ja taitoa. Derek Hudson onkin luonnehtinut kirjoja »yrityksiksi naamioida didaktinen lääkeannos hillon avulla». »Vaikka Dodgson ei tavoittanutkaan nykyaikaista kurinalaisuutta», arvioi filosofi W. W. Bartley, »hän ennakoi logiikan tulevaa kehitystä niin tärkeällä tavalla, että se puhuu hänen omaleimaisuudestaan.» Dodgson oli kuitenkin vähällä vaikuttaa merkittävästi symbolisen logiikan kehitykseen. Hän kävi v. 1892-94 John Dover Wilsonin, New Collegen logiikanopettajan, kanssa kirjeenvaihtoa erään ehtolauseongelman ratkaisusta: (1) jos a, niin b (a â†' b) (2) jos c, niin jos a niin ei b (c â†' (a â†' ~b)) Ongelmana on ratkaista, voiko c olla koskaan tosi. Dodgsonin mielestä voi, Wilsonin mielestä ei. He kiistelivät kirjeitse ja lehtikirjoitusten välityksellä; esimerkiksi Dodgson julkaisi aiheesta novellin Mind-lehdessä. Syyskuussa 1894 Dodgson laati luonnoksen tekstistä A Logical Puzzle ja hänen oli tarkoitus julkaista se kirjassa Symbolic Logic II, mutta hän kuoli kesken kirjan valmistelutyön ja käsikirjoitus ilmeisesti poltettiin hänen muiden papereittensa mukana. Tutkijoiden yllätykseksi v. 1959 paljastui, että kirjasta oli olemassa jo oikaisuvedos; Dodgson oli lähettänyt sen nähtäväksi Wilsonille ja tämä oli unohtanut palauttaa korrehtuurit! Lähes kaikki liuskat löytyivät 60 vuotta myöhemmin Wilsonin jälkeenjääneitten papereitten toimittajan jälkeenjääneistä papereista. Näin Dodgsonin pienoistutkielman saattoi julkisuuteen vasta Daniel Kirk v. 1962. Dodgson perustelee ratkaisunsa nk. totuustaulukon avulla, joka olisi ollut täysin uutta sen ajan logiikassa, sillä Ludwig Wittgenstein keksi totuustaulukot uudelleen loppuvuodesta 1912. Jo historiallisen mielenkiinnon vuoksi siteerattakoon Dodgsonin ratkaisu kokonaisuudessaan: »Olkoon t yhtä kuin tosi ja e yhtä kuin epätosi. On olemassa kahdeksan [=23] a:n, b:n ja c:n totuusarvoyhdistelmää, nimittäin seuraavat: 1 2 3 4 5 6 7 8 a t t t t e e e e b t t e e t t e e c t e t e t e t e Näistä 3:nnen ja 4:nnen kieltää ehto 1 ja 1:sen ehto 2. Viisi muuta yhdistelmää ovat mahdolliset, ja niistä kaksi, nimittäin 5. ja 7., sisältää tapauksen â€(tm)c on tosiâ€(tm), mitä Nemo [Wilson] pitää mahdottomana.» Eivät edes Gottlob Frege eivätkä Charles S. Peirce olleet päätyneet tähän ennenkuulumattomaan ratkaisumalliin â€" nykyäänhän totuustaulukko kuuluu ensimmäisiin peruskäsitteisiin, jotka logiikan oppikirjoissa esitellään. Valokuvaajanakin Dodgson edusti aikansa huippua. Valokuvaus alkoi kehittyä 1840-luvulla, mutta vasta seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli yleisesti suosittu harrastus, kun dagerrotypiatekniikan rinnalle kehitettiin kollodiumtekniikka. Dodgson tutustui valokuvaukseen setänsä välityksellä v. 1855 ja jatkoi harrastusta vuoteen 1880 saakka. Hänen ottamiaan lasten muotokuvia pidetään erityisen korkeatasoisina, ja Helmut Gernsheimin mukaan Dodgson oli Viktorian ajan paras lasten valokuvaaja. Se on paljon sanottu, kun Margaret Cameronkin on olemassa. Dodgsonin kuvien vahvana puolena ovat kompositio ja eloisuus; monista kuvista on vaikea uskoa, että niitä on valotettu minuuttitolkulla. Erityisen mielellään Dodgson kuvasi pikkutyttöjä, mieluusti alastomina, ja tästä harrastuksesta syntynyt skandaali sai hänet luopumaan valokuvauksesta. Lasten lisäksi Dodgson harrasti kuuluisuuksien valokuvaamista, ja hän on ikuistanut mm. Michael Faradayn, Dante Gabriel Rossettin, John Ruskinin2, lordi Tennysonin3, Max MÃ1/4llerin4, Ellen Terryn5 ja Tanskan kruununprinssi Fredrikin (monet perheineen). Paradoksaalista kylläkin, Dodgson itse karttoi valokuvatuksi tulemista. Samaten hän metsästi kuuluisuuksien nimikirjoituksia mutta varoi visusti, ettei hänen nimikirjoituksensa joutuisi keräilijäin käsiin: nimikirjoitusten metsästäjille hän vastasi kirjoituskoneella tai pyysi ystäviään allekirjoittamaan kirjeet. Hän myös valvoi tarkkaan, ettei Lewis Carrollin henkilöys päässyt yleiseen tietoon. Dodgson oli herkkä näkövaikutelmille, ja siksi maalaustaide kiehtoi häntä selvästi enemmän kuin säveltaide. Tämä johtui ehkä siitä, että hän oli puolikuuro lapsena sairastetun kuumetaudin takia (teatterissa hän istuikin aina permannon oikeassa reunassa, koska oikea korva oli kuuro). Päiväkirjassa on pitkät kuvaukset hänen näkemistään maalauksista; erityisesti Venäjän-matkallaan hän näki paljon taidetta museoissa ja kirkoissa. Matkakumppani Henry Liddon kirjoitti päiväkirjaansa 15. 7. 1867: »Dodgson oli täysin Kölnin tuomiokirkon lumoissa. Löysin hänet nojaamasta kuoroparven kaidetta vasten, hän nyyhkytti siellä kuin lapsi. Kun suntio tuli näyttämään meille kappeleita, hän ei lähtenyt mukaan. Hän sanoi ettei kestäisi miehen karkeaa ääntä kaiken sen kauneuden keskellä.» Lisäksi Dodgson kuvitti käsikirjoituksensa ja valvoi erittäin tarkkaan kirjojensa kuvitusta. John Tennielin mielestä hän oli »mahdoton». Suurista säveltäjistä hän tunsi nimeltä vain Beethovenin ja Mozartin; kun hän kuvaili Beethovenin Pateettista sonaattia, siihenkin liittyi epäilyttävä kirjallinen sivumaku: hän mainitsi »ihanan» näyn yleisöstä, joka on syventynyt kuulemaan Beethovenin soittoa. Dodgsonin mielimusiikkia olivat balladit ja kansanlaulut, esimerkiksi Santa Lucia. Ortodoksinen kuorolaulu ja liturgia saivat häneltä kiitosta. Pariisin maailmannäyttelyssä hän kuuli kiinalaista musiikkia (12. 9. 1867): »Musiikki oli juuri sellaista, että kun sitä on kerran kuullut, sitä ei enää osaa kaivata... Menimmekin illalla OpÃ(c)ra-Comiqueen kuullaksemme [Ambroise Thomasâ€(tm)n] Mignonin â€" â€" todella hieno spektaakkeli â€" â€".» Kun tuntee Dodgsonin yleisen konservatiivisuuden (hän oli tory), niin hän tuskin olisi suhtautunut kovin innostuneesti dadaan ja surrealismiin, vaikka hänen lastenkirjansa ennakoivatkin tärkeällä tavalla näitä suuntauksia. Dodgsonin matkapäiväkirja havainnollistaa oivasti periaatetta, jota Eero Tarasti on selvittänyt näin: »Vilmos Voigt on sanonut, että kulttuurin semiotiikka paljastuu parhaiten sen edustajan matkakuvauksesta, jossa hän kuvaa vierailuaan, matkaansa jonkin muun kulttuurin, ei-kulttuurin parissa. Tällöin matkailijan oma kulttuuri â€" esim. Suomi â€" ilmenee aina espace topiquena â€" tooppisena paikkana, johon nähden kaikkia muita â€(tm)topoksiaâ€(tm) verrataan ja vieras kulttuuri koetaan espace hÃ(c)tÃ(c)rotopiquena eli heterotooppisena paikkana. Matkakuvaus on juuri kertomus, jossa nämä kaksi isotopiaa elävät rinnakkain ja jossa niiden välillä tehdään alinomaa rinnastuksia.» Dodgsonin isän kirjoitukset tunnettiin ja tämän tyyliä ihailtiin, joten pidettiin itsestään selvänä, että poikakin osaa kirjoittaa sujuvasti, eikä häneltä enempää odotettukaan. Dodgson myös eli ympäristössä, jossa englantilaista kirjallisuutta pidettiin vain klassikoiden vähäisenä lisukkeena. Kenties tämä paradoksi auttoi häntä säilyttämään luontaisen vaatimattomuutensa. Kainosteluun ei olisi kuitenkaan ollut aihetta, koska Liisan seikkailut ihmemaassa kuuluu maailmankirjallisuuden keskeisimpiin klassikoihin. Derek Hudsonin mielestä Dodgson ei ollut vain »Viktorian ajan ilmiö, vaan Liisan seikkailuissa hän sai pyydystetyksi lapsuuden ihmeiden sisimmän olemuksen niin rakastavasti, ettei hän ole vain vuosisatansa omaisuutta vaan hän kuuluu myös tulevaisuudelle». Teos on käännetty lukuisille kielille, välillä moneen kertaan; venäjäksi sen käänsi Vladimir Nabokov. Dodgson lienee tajunnut kirjallisten lahjainsa rajallisuuden â€" niinpä hän ei päättänyt ruveta uudeksi Dickensiksi tai uudeksi Tennysoniksi (kaksi hänen kotijumalaansa), vaan hän ryhtyi humoristiseksi kirjailijaksi. Tässä suhteessa hänelle sopii vertauskohdaksi ranskalainen säveltäjä Erik Satie (1866â€"1925). Satiekin tunsi hyvin sävellystekniset puutteensa mutta osasi kätkeä ne taidokkaasti; hänellekin oli ominaista carrollmainen hulluttelu (mm. mielettömät esitysohjeet: »Kuin satakieli, jonka hammasta kolottaa») ja absurdi komiikka (»Je me dÃ(c)die cette Å"uvre») ja loistelias parodiointi. Myös Satien kirjalliset tuotokset, eritoten Amnesiapotilaan muistelmat, tuovat mieleen Dodgsonin: »Vaikka antamamme tiedot ovat epätäsmällisiä, emme takaa niiden luotettavuutta.» Satien ja Dodgsonin välillä on myös pieni yhtymäkohta. Satie näet sävelsi vuonna 1916 laulun Hatuntekijä (Le Chapelier, sanat RenÃ(c) Chalupt), joka kuvaa Liisan seikkailujen Hattumaakaria.6 Liisa ihmemaassa -tarinan syntyhistoria on kaikille tuttu. Dodgson, kaniikki Duckworth ja kolme Liddellin sisarusta tekivät heinäkuun neljäntenä 1862 veneretken Isisjoella Oxfordissa. Tytöt pyysivät Dodgsonia kertomaan tarinoita, ja niistä syntyi klassikon varhaisversio Aliceâ€(tm)s Adventures under Ground (Liisan seikkailut maan uumenissa); Dodgson kirjoitti tarinan samana iltana muistiin ja teki siitä pienen kuvitetun kirjan Alice Liddellille. (Se julkaistiin faksimilena v. 1886.) Pari vuotta myöhemmin hän laajensi tarinaa ja tarjosi sitä julkaistavaksi, kun kirjailijaystävät MacDonaldit olivat häntä rohkaisseet. Kirjasta tuli vähitellen maailmanmenestys. Kirjan juoni kertoo Liisasta, joka uneksii kulkevansa ihmemaassa ja tapaa lastenlauluista ja sananparsista tuttuja henkilöitä. Kirja on moniulotteinen parodia Dodgsonin ajan yhteiskunnasta, hän kritisoi oman aikansa sotaa, politiikkaa, akateemista elämää, koulutusta, ihmissuhteita, tieteitä ja taiteita â€" näköjään lähes kaikkea paitsi uskontoa -, ja toimintaa hallitsee unen absurdi logiikka: vauvat muuttuvat porsaaksi7, kissasta ja hiirestä kertova runo on ladottu hiiren hännän muotoiseksi, eikä Liisa sitä paitsi muista yhtään osaamaansa runoa vaan ne vääntyvät hullunkurisesti. Anni Swanin suomennos on tässä suhteessa osuva: »Sua, lähde kaunis, katselen likeltä vettäsi, kun sammakkoiset hyppelee kuvastimessasi. Tuossâ€(tm) yksi koito tuijottaa suruisna hämärään ja sulokielin kurnuttaa: Hyvästi, armas, jää.» Tässä parodioidaan toki tunnettua suomalaista runoa. Toisen suomennoksen laatijat Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner ovat turvautuneet erilaiseen ratkaisuun: he ovat kääntäneet Dodgsonin parodiat sellaisenaan ja kääntäneet alkuperäiset runot alaviitteiksi; tämä ratkaisu tuo mieleen nykymusiikin, sillä nykymusiikissakin kuulija joutuu ottamaan vastaan sekä koodin että sanoman (prof. Eero Tarastin huomio), samoin kuin tässä lukijalle annetaan yhtä aikaa sekä alkuperäinen runo että parodia. Molemmat ratkaisut ovat käännösteknisesti perusteltuja.8 â€" Liisan seikkailut ihmemaassa huipentuu absurdiin oikeudenkäyntiin (esikuvana lienee Charles Dickensin Pickwick-kerhon kuvaama Englannin lainsäädännön hullunkurisuus, kun herra Pickwick joutuu vankilaan naimalupauksen rikkomisesta) ja Liisan heräämiseen. Kun myös Dodgsonin seuraava suurtyö Liisan seikkailut peilimaailmassa oli uni, se sai John Ruskinin toivomaan, että Dodgson voisi vaihteeksi kirjoittaa kirjan, joka ei ole unta. Sylvie ja Bruno osoitti, ettei se ollut kovinkaan hyvä ajatus. Dodgsonin ja hänen muusansa suhde on ollut kirjallisuudenhistorian pohdituimpia kysymyksiä. Alice Pleasance Liddell (1852â€"1934) oli Christ Churchin dekaanin Henry Liddellin tytär; isä-Liddell tunnetaan kuuluisasta kreikan kielen sanakirjastaan edelleen. Dodgson ihastui tavattomasti sievään ja hiljaiseen Aliceen, mutta Mrs. Liddell ei katsellut sitä hyvällä silmällä. (Mrs. Liddell piti perheessä melko tiukkaa jöötä ja ilmeisesti koko collegessa, jos ilkeitä kieliä on uskominen. Kyseessä lienee ollut eräänlainen oman aikansa Hillary Clinton.) Tiedämme, että pian venematkan jälkeen Alicen äiti lopulta kielsi Dodgsonia tapaamasta tyttäriään; paljon muuta emme tiedä, sillä Dodgsonin ensimmäisen elämäkerran kirjoittanut sisarenpoika Stuart Dodgson Collingwood hävitti hänen päiväkirjansa tuolta ajalta.9 Alice Liddell, sittemmin Mrs. Reginald Hargreaves, kertoi paljon myöhemmin pojalleen, että Dodgson olisi halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin (kun hänestä tulisi täysi-ikäinen) mutta hänen vanhempansa olivat torjuneet tarjouksen. Keski-ikäinen ja omintakeinen matematiinkanlehtori ei vaikuttanut houkuttelevalta lankoehdokkaalta. Mrs. Liddell muun muassa hävitti kaikki kirjeet, jotka Alice oli saanut Dodgsonilta, ja Mrs. Hargreaves kertoi myöhemmin voivansa vain kauhuissaan kuvitella, millaisia kirjallisia mestariteoksia siinä tuhoutui. Naimatarjouksen kielteinen vastaanotto masensi Dodgsonia ilmeisesti koko loppuelämän. Muutamaa vuotta myöhemmin Dodgson kirjoitti jatko-osan Liisan seikkailuihin. Tuloksena oli edeltäjäänsä kypsempi teos Liisan seikkailut peilimaailmassa. Tarinan kulku perustuu Å¡akkipeliin, jossa Liisa on ensin talonpoika mutta lopulta kuningatar, kun hän pääsee laudan toiseen päähän. Monet hahmot perustuvat etäisellä tavalla Å¡akkinappuloihin ja englantilaisiin lastenloruihin. Tätäkin teosta hallitsee unenomainen ja absurdi logiikka, joka viittaa paikoin suoraan Sigmund Freudiin.10 Selvimmin tämä näkyy Tyyris Tyllerön11 esittämästä sanataskujen ideasta: kaksi tai useampia sanoja pakataan yhteen sanaan, esimerkiksi kirjava + kiljuva = kirjuva. Teoriansa avulla Tyyris Tyllerö selittää Pekoraalin, maailman kenties kuuluisimman nonsenserunon: »On illanpaisto, ja silkavat saijat luopoissa pirkeinä myörien ponkii: Surheisna kaikkâ€(tm) kirjuvat lorokaijat ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.» (Suom. Kunnasâ€"Manner.) (Kääntäjille on syytä nostaa hattua.) Freudhan keksi kuuluisan »Irman ruiske» -unensa avulla unityön keskeisimmät toimintamekanismit, mm. siirtämisen ja tiivistämisen. Tiivistämisestä on kyse tässäkin: samaan symboliin, olkoonpa »Irmaan» tai johonkin sanaan, pakataan useita merkityksiä, joilla on tietty piilotajuinen yhteys keskenään. Suurimman osan tämänkin kirjan tarinoista Dodgson oli kertonut Liddellin sisaruksille, kun nämä opettelivat pelaamaan Å¡akkia. Kuvastinteemaan hän sai aiheen vasta paljon myöhemmin vuonna 1868 nuorelta serkultaan Alice Raikesilta (1862â€"1945). Unen logiikkaan kuuluu myös ilmausten ymmärtäminen kirjaimellisesti. Kielitieteen kannalta siinä on kyse kielen pragmaattisen ulottuvuuden katoamisesta â€" jäljelle jää vain semanttinen näkökohta. Esimerkiksi Tyyris Tyllerö kysyy Liisalta: »Minä teen sinulle kysymyksen. Kuinka vanha sanoitkaan olevasi?» Liisa: »Seitsemän vuotta ja kuusi kuukautta.» »Väärin!» riemuitsee Tyyris Tyllerö. »Sinä et sanonut iästäsi sanaakaan.» »Luulin että tarkoitit kysyä kuinka vanha minä olen», selittää Liisa. (Suom. Kunnasâ€"Manner.) Tyyris Tyllerö, tuo »kuninkaallinen yksinkertaisuus, sanain isäntä, merkityksen luovuttaja» (Gilles Deleuze), kuvataan jonkinlaiseksi öykkäriksi, vaikutusvaltaiseksi yksilöksi, jolla on valta päättää, milloinka vaikkapa keskustelun periaatteet12 lakkaavat pätemästä. Myös konventionalistinen totuusteoria katsoo perustettujen tosiasiain (John R. Searle: institutional facts) tapauksessa, että totuus riippuu joskus yhteisön relevanttien jäsenten käsityksistä/oletuksista. Tyyris Tyllerö katsoo olevansa tuo relevantti jäsen, ja Liisa tottelee. Peilimaailman kannalta Dodgsonissa ei tietenkään ollut mitään kummallista: piirtäjä, joka teki parhaat kuvansa vanhalla laatikkokameralla; näytelmäkirjailija, jonka ainoan operetin13 kirjoitti toinen; tai kuolematon runoilija, jonka runous oli suorasanaista. Taiteen autonomisuus saa kiinnostavalla tavalla tukea Dodgsonin tuotannosta. Selvimmän kannanoton tuntuu esittävän »kahdeksankohtauksinen kuolinkamppailu» Härmiöjahti vuodelta 1876. Koska Dodgson opiskeli myös filosofiaa (ja parodioi Platonia eräässä novellissaan), hän on varmaankin tuntenut taiteen autonomisuuden (formalismin) ja taiteen suhteuttamisen keskisen kissanhännänvedon. Antiikin filosofi Platonhan oli sitä mieltä, että taide on erinomaisen arvotonta puuhastelua: taide on jäljittelyn jäljittelyä. Jokainen tuoli jäljittelee tuonpuoleista tuolin ideaa, perikuvaa, ja niillä on arvoa lähinnä sen mukaan, kuinka hyvin ne tuosta jäljittelytehtävästään suoriutuvat. Kun taiteilija jäljittelee tuota kopiota, se on todella surkeaa; Platonin mielestä on myös väärin harhauttaa ihmistä fiktion avulla (ns. moraalinen ponsi). Taiteen yhteiskunnallinen arvo piilee siinä, miten taide tukee ihannevaltion totalitaarisia päämääriä. Platonin oppilas Aristoteles otti välittävämmän kannan: runoudella on arvoa, koska runoilija kuvaa sitä, mikä voisi tapahtua. Siksi runous on filosofisempaa kuin historiankirjoitus, joka kuvaa vain, mitä on tapahtunut. Gilles Deleuze esittelee kirjassaan Logique du sens lähemmin Dodgsonin yhteyksiä antiikin filosofiaan, mm. stoalaisiin. â€" Deleuzen kirja saattaa ensi lukemalta tehdä hiukan skitsofreenisen vaikutuksen, mutta ilmeisesti ranskalaiset nykyfilosofimme vain tavoittelevat mahdollisimman hätkähdyttäviä tehoja. Syntyhistoriansa puolesta Härmiöjahti saattaisi tyydyttää ainakin Edgar Allan Poeta14, sillä Dodgson kirjoitti v. 1887 The Theatre -lehdessä: »Eräänä kauniina kesäpäivänä [18. 7. 1874] kävelin yksinäni kukkulanrinnettä, kun mieleeni juolahti yksi ainoa runonsäe: â€(tm)Olipa buusami härmiömme tää.â€(tm) Silloin en tiennyt, mitä se merkitsee â€" enkä tiedä nytkään â€"; mutta kirjoitin sen ylös, ja jonkin ajan kuluttua [22. 7. 1874] mieleeni tuli loput säkeistöstä, niin että mainittu säe oli sen viimeinen. Ja niin, askel askelelta, joutohetkinä parin seuraavan vuoden aikana, runoelma kasasi itse itsensä kokoon, niin että edellä mainittu säkeistö jäi sen viimeiseksi.»15 (Dodgson tunsi Poen Korppi-esseen.) Härmiöjahti käsittää esipuheen ja kahdeksan laulua eli »kohtausta», yhteensä 141 nelirivistä säkeistöä. Runoelma alkaa seuraavasti: »â€(tm)Oiva paikka härmiölle!â€(tm) Airut huusi, kun nyt vihdoin saavutettiin ranta uusi. Vuoksen aikaan kantoi miehet laivastansa maihin tukkaan kierretyllä sormellansa. â€(tm)Oiva paikka härmiölle! Senpä toistin: toivon miesten siitä rohkeutta saavan. Oiva paikka härmiölle! Luulot poistin lausumalla kolme kertaa saman kaavan.â€(tm)» Härmiö eli englanniksi snark16 on Dodgsonin keksimä »sanataskusana», ja se tarkoittaa jonkinlaista absurdia hirviötä. Runoelma tai balladi kuvaa, kuinka miehistö valmistautuu pyydystämään tuota hirviötä, jonka ulkonäöstä ja olemassaolosta ei olla aivan varmoja. Seurueessa on kymmenen jäsentä, ja jahdin on järjestänyt Airut (Bellman); muita miehistön jäseniä ovat mm. Lakimies (Barrister), Lahtari (Butcher), Majava (Beaver) ja Leipuri (Baker). Miehistön joka jäsenen nimi alkaa englannin kielessä B:llä, ja myös teoksen kuvittaja Henry Holiday17 (1839â€"1927) kiinnitti siihen huomiota: »Luettuani käsikirjoituksen ensimmäisen kerran kysyin Lewis Carrollilta, miksi jokaisen miehistön jäsenen nimi alkoi B:llä. Hän vastasi: â€(tm)Miksi ei?â€(tm)» Tämä tuo tietysti hakematta mieleen kohtauksen »Hullusta teeseurasta»: »Murmeli: â€(tm)He maalasivat kaikenlaista... kaikkea mikä alkoi k:lla.â€(tm) â€(tm)Miksi juuri k:lla?â€(tm) kysyi Liisa. â€(tm)Miksi ei k:lla?â€(tm) vastasi Hassu Jänis. Liisa vaikeni.» (Suom. Kunnasâ€"Manner.) Dodgson tuntuu siis puolustavan taiteilijan oikeutta vapaaseen aiheenvalintaan; hänellä ei ole velvollisuutta perustella ratkaisujaan rationaalisesti. Merkitsevää on sekin, että Liisan kysymykseen vastaa eri henkilö â€" ei »taiteilija» vaan syrjästäkatsoja. Dodgson tarkoittaa mielestäni seuraavaa: asia on niin itsestäänselvä, että jopa sivulliset sen tajuavat. Taiteilijan ei tarvitse itse puolustaa valintojaan, vaan taiteen vastaanottajat saavat hoitaa polemiikin; heillähän on ratkaiseva osa taiteen merkitysprosessissa. Härmiöjahti alkaa epäonnisissa merkeissä: laivalle on palkattu Lahtari teurastamaan härmiötä jahka se on pyydetty. Viikon merimatkan jälkeen hän kuitenkin tunnustaa häpeissään, että »vain majavan lahdata taitaa». Airuen lemmikkimajava kuulee sattumoisin keskustelun18 ja järkyttyy ja »pitkään kamalan päivän perästä, kun Lahtari läheltä kulki, se kartteli katsella erästä ja ujona silmänsä sulki». Tarinan keskeisessä episodissa (5. kohtaus) kuvataan, kuinka todennäköisistä vihamiehistä Majavasta ja Lahtarista tulee ylimmät ystävät, kun Pekoraalista tutun Jubjublinnun huuto on heidät pelästyttänyt.19 Härmiöstä paljastuu liian myöhään kohtalokas seikka: härmiö saattaa olla buusami. Jos joku näet kohtaa buusamin, hän häviää olemattomiin siinä paikassa! Tässä ilmenee se keskeinen uskonnollinen problematiikka â€" olemassaolon täydellinen päättyminen â€", joka askarrutti Dodgsonia jatkuvasti. Sitä sopii valaisemaan myös katkelma Liisan seikkailut peilimaailmassa -kirjasta: »â€(tm)Hän [Punainen kuningas] näkee unta nytâ€(tm), sanoi Tittelitom. â€(tm)Mistä luulet hänen uneksivan?â€(tm) â€(tm)Sitä ei voi kukaan tietääâ€(tm), sanoi Liisa. â€(tm)Kyllä vain, hän näkee unta sinusta!â€(tm) huusi Tittelityy ja taputti innoissaan käsiään. â€(tm)Mutta jos hän lakkaisi uneksimasta, kuinka sinun kävisi? Missä olisit?â€(tm) â€(tm)Tietysti tässäâ€(tm), sanoi Liisa. â€(tm)Ehei!â€(tm) sanoi Tittelityy hävyttömästi. â€(tm)Sinua ei olisi missään. Sillä sinä olet vain heijastus ja olemassa hänen unissaan.â€(tm) â€(tm)Jos kuningas heräisiâ€(tm), lisäsi Tittelitom, â€(tm)sinä sammuisit â€" hups! â€" kuin kynttilä.â€(tm) â€(tm)En varmaankaan!â€(tm) sanoi Liisa kiihtyneenä. â€(tm)Sitä paitsi, jos minä olen olemassa vain hänen unissaan, mitä te sitten oikein olette?â€(tm) â€(tm)Sitä samaa!â€(tm) sanoi Tittelitom. â€(tm)Samaa samaaâ€(tm), kirkui Tittelityy. Hän huusi niin kovaa, ettei Liisa voinut olla sanomatta: â€(tm)Hiljaa! Sinä herätät hänet, jos metelöit noin! â€(tm)En minä herätä etkä sinä herätä, älä puhu pötyäâ€(tm), sanoi Tittelitom. â€(tm)Kuinka me voisimme herättää hänet, kun olemme vain hänen unikuviaan? Tiedät oikein hyvin että et todella ole olemassa.â€(tm) â€(tm)Olenpa! Kyllä olen!â€(tm) sanoi Liisa ja alkoi itkeä.» (Suom. Kunnasâ€"Manner.) Ihmemaassa Liisa pohtii: »â€(tm)Entä jos minä lopun kokonaan, niin kuin kynttilä kun se palaa loppuun? Miltä minä sitten näytän?â€(tm) Ja hän koetti miettiä millainen on loppuunpalanut kynttilä ja sen liekki juuri loppuun palettuaan mutta ei saanut päähänsä miltä se näytti â€" â€".» (Suom. Kunnasâ€"Manner.) Dodgsonin poleemisista kirjoituksista voi havaita, että hänen päättelynsä oli ehdottoman ankaraa ja heltymätöntä ja että hän puuttui hanakasti erilaisten ajatustottumusten sisäisiin ristiriitaisuuksiin â€" jos ei muutoin niin parodian keinoin. Tarkoitan tässä esimerkiksi esseitä Ikuinen rangaistus (»Eternal Punishment», 1895â€"97), Yleisiä harhaluuloja vivisektiosta (Some Popular Fallacies about Vivisection, 1875) ja â€" käännösantologiani ulkopuolelta â€" Uudet piin evaluaatiometodit (The New Method of Evaluation, as Applied to Ï€, 1865).20 Niiden valossa on yllättävää, että Dodgson, apupappi, ei puuttunut kristinuskon moniin heikkouksiin ja epäloogisuuksiin, vaikka ne olivat hänen edessänsä öin ja päivin. (Dodgson kärsi unettomuudesta, ehkä siksi että yritti tukahduttaa uskonnollisia epäilyjä. Hän saattoi myös poistua tylysti seurasta, jos puhe kääntyi vähänkin rienaavaan tai sopimattomaan suuntaan. Pillow Problems -kirjan [Pielusongelmia] esipuheessa hän sanoo pohtivansa matemaattisia ongelmia â€" kirja on koottu niistä â€" yön unettomina tunteina torjuakseen skeptisiä, rienaavia, epäpyhiä ajatuksia.) Kuten Martin Gardner on huomannut, tässä kohden tuntuu olevan keskeisellä sijalla sielun kuolemattomuuden kysymys: entäpä jos ihmisen sielu ei olekaan kuolematon vaan kuoleman hetkellä tietoisuus lakkaa kokonaan olemasta â€" entä jos kuolema on buusami! Vaikka Dodgson kirjeissään jatkuvasti saarnaa riemullisesta jälleennäkemisestä rakkaittemme kanssa taivaan iki-ilossa, niin nämä katkelmat mielestäni osoittavat, että hänellä oli yksiselitteisiä piilotajuisia epäilyksiä Raamatun paikkansapitävyydestä ja suuri pelko lopullista kuolemaa kohtaan. Ikuisessa rangaistuksessa Dodgson väittää, että koska Jumala on äärettömän hyvä, hän ei voi tuomita ihmistä rajattoman pituiseen rangaistukseen, sillä ihminen on rajallinen olento ja pystyy vain rajallisiin synteihin. Koska Raamattu kuitenkin uhkaa ikuisella rangaistuksella, niin Dodgson päättelee, että joko (1) Jumala ei ole ehdottoman hyvä tai (2) Raamattu ei ole Jumalan sanaa tai (3) kreikankielinen lähtöteksti on käännetty väärin. Dodgson itse kannatti viimeistä vaihtoehtoa ja sanoi, että jos Kristus olisi todella julistanut ikuista rangaistusta, hän lakkaisi oitis kutsumasta itseään kristityksi. Koska filologit ovat kuitenkin puineet asiaa ja vakuuttaneet, että sana on oikein käännetty, jättää pastori Dodgsonin armoton johdonmukaisuus meille vain kaksi vaihtoehtoa. Onkin ymmärrettävää, että Dodgson ei uskonut perisyntiin vaan perivapahdukseen ja lasten synnittömyyteen. Eräässä kirjeessään hän sanoo uskovansa, että saatanakin voisi saada anteeksi jos katuisi. Ikuinen rangaistus ja Yleisiä harhaluuloja vivisektiosta ovat myös kiinnostavia aatehistoriallisia todistuskappaleita. Niistä näkyy moderni usko sanain ja logiikan mahtiin. Kuunnelkaa kun Dodgson julistaa, että Jumalankin on noudatettava »logiikan heltymättömiä lakeja»! Dodgsonin jumala on järjen, ei järjettömyyden jumala. Molemmissa esseissä Dodgson käsittelee aiheeseen kuuluvia ongelmia kielen ongelmina: »Ensimmäiseksi on määriteltävä niin selkeästi kuin mahdollista, mitä kukin väittämä tarkoittaa, ja sen jälkeen pääteltävä, jos mahdollista, mitkä kaksi voi mielestämme syvällisimmin ja johdonmukaisimmin perustella â€" â€"» (Ikuinen rangaistus). »Tämä harhaluulo voidaan omaksua vain, jos sitä ei ilmaista; jos sen pukee sanoiksi, sen jo melkein todistaa vääräksi» (Yleisiä harhaluuloja...). Hän siis koettaa hälventää ongelmia ilmaisemalla ne mahdollisimman selkeästi: tässä meillä on analyyttista filosofiaa vuosikymmeniä ennen Ludwig Wittgensteinia. Eläinkoe-esseessä hän aivan oikein huomauttaa, että eläinten ja ihmisten välillä ei ole mitään ehdotonta ja absoluuttista rajaa vaan ihminenkin voi ihmisarvon riistämisen kautta päätyä vivisektion kohteeksi, kuten natsilääkärien asiakkaille kävi. Elias Canetti taas on huomauttanut, että ns. Ã1/4berleben-kokemus21 voi käyttää yhtä lailla niin ihmisiä kuin eläimiäkin ja ihmisiltä saadut käskyn odat voidaan siirtää eläimiin. Piilotajuisten uskonnollisten epäilysten heijastuksia löytyy myös Härmiöjahdin kuudennesta kohtauksesta. Lakimies uneksii olevansa »hämyisessä oikeudessa», ja seuraa parodinen oikeudenkäynti, jossa salaperäinen härmiö toimii puolustusasianajajana. Muuatta sikaa syytetään siitä, että se on karannut lätistä. (Härmiö koettaa torjua syytteen osoittamalla, että karkaamista ei ole voinut tapahtua, koska sika on todistettavasti ollut muualla pakenemisen sattuessa.) Kun tuomarin vuoro tulee pitää loppupuheensa ennen valamiehistön päätöstä, hän tunnustaa, ettei hän osaa koota yhteenvetoa, ja pyytää, voisiko härmiö hoitaa sen. Niin tapahtuu. Kun valamiehistön pitää ilmoittaa päätöksensä, oikeinkirjoituksesta tulee ylipääsemätön ongelma ja härmiö saa julistaa päätöksen (hänen asiakkaansa on syyllinen). Tuomari hermostuu siitä niin pahasti, ettei pysty julistamaan tuomiota, vaan sekin jää härmiön tehtäväksi: elinkautinen karkotus ja sen jälkeen peritään sakkoa. (Vanginvartija kuitenkin tulee keskeyttämään oikeussalin juhlinnan ja kertoo, että sika on »mullassa maannut jo vuosia».) Charles Montesquieun (1689â€"1755) vallanjako-opin kolme lohkoa â€" tuomio-, toimeenpano- ja lainsäädäntövalta â€" ovat tässä tavallaan keskittyneet yksiin käsiin, ja sellaista pidetään vakavana uhkana kansalaisten oikeuksille: elinten pitäisi olla riippumattomia ja pitää toisensa tasapainossa. Tällä pienellä episodilla on useita merkitystasoja. Ensiksikin se saattaa viitata nk. Tichbornen juttuun22, jota Dodgsonin tiedetään seuranneen. Toiseksi se viittaa kristinuskon eskatologiaan. Raamattu opettaa, että viimeisellä tuomiolla ylin valta on yksin Jumalan kädessä eikä yksityisellä ihmisellä ole mahdollisuutta puolustautua syytöksiä vastaan esimerkiksi jonkin riippumattoman vetoomustuomioistuimen avustuksella. Kun vallan kaikki kolme lajia ovat yksissä käsissä, väärinkäytösten mahdollisuus on aina olemassa â€" varsinkin kun Dodgson osoitti, ettei Jumala voi olla ehdottoman hyvä, jos hän tuomitsee ihmisen äärettömään rangaistukseen synneistä, jotka on tehty äärellisenä aikana. Härmiöjahdin lopussa Leipuri, jokamiehen alter ego, tavoittaa härmiön. Hän ehtii huutaa: »Se on buu-», ennen kuin katoaa olemattomiin. Härmiöjahdin selittämiseksi on tehty monia yrityksiä, mutta Dodgson väitti uupumatta, että teos on vain hölynpölyä eikä sillä ole syvempää merkitystä. Muuan lukija kirjoitti uskovansa, että runoelma on »allegoria onnen etsimisestä», ja Dodgson piti arviota hyväksyttävänä (kirje 18. 8. 1884). Dodgson itse ei halunnut ruveta teosta selittämään, vaikka sitä häneltä pyydettiin. Florence Balfourin saama kirje (6. 4. 1876) on tässä suhteessa havainnollinen: Dodgson tekee pilaa asenteesta, että kirjailijalla olisi mitään käsitystä teoksestaan. Dodgsonin kirjeillä onkin tärkeä merkitys, kun tarkastellaan hänen elämäänsä ja ajatteluaan. Oheen on valittu vain pieni osa kirjeistä, jotka Dodgson osoitti lapsiystävilleen. (Kirjeet on valittu niiden kiinnostavuuden ja käännettävyyden perusteella, eikä niitä ole pyritty asettamaan minkäänlaiseen järjestykseen.) Myös muille lähetetyt kirjeet ovat kiinnostavia, koska Dodgson oli ilmeisen innostunut pohtimisesta ja ratkaisemattomistakin ongelmista, liittyivätpä ne uskontoon, taiteeseen, matematiikkaan tai logiikkaan. Dodgson tutustui lapsiin monilla eri tavoilla: jotkut kuuluivat tuttavaperheisiin tai olivat tuttavien tuttavia. Dodgson tuli luontevasti toimeen ventovieraidenkin lasten kanssa ja voitti nopeasti näiden luottamuksen; hänellä oli silmää viehättäville tytöille, joita hän tapasi junamatkoilla, hiekkarannoilla teattereissa jne. Uimarannalla hän saattoi pysähtyä ihastelemaan lasten hiekkalinnaa, kohta hän jo auttoi rakentamisessa ja esitti lapsille arvoituksia. Ystävyys syveni, tehtiin vierailuja ja vastavierailuja, lapset viihtyivät Dodgsonin seurassa, hän jakoi heille lahjoja, kertoi tarinoita ja valokuvasi heitä. Kun Dodgson palasi Oxfordiin, ystävyyttä pidettiin kirjeitse yllä. Koska symboliikalla ja alitajunnan, unen logiikalla on tärkeä osansa Dodgsonin teoksissa ja koska Dodgsonin persoonassa on monia epätavallisia piirteitä, on psykoanalyyttinen tutkimus kiinnostunut hänestä. Laajimpia tutkimuksia ovat Phyllis Greenacren ja Florence B. Lennonin kirjat. Selwyn Goodacre arvioi, että kumpikin teos vilisee virheitä; erityisesti Lennonin kirja perustuu hänen mielestään epäilyttäviin johtopäätöksiin Dodgsonin luonteesta. Erilaisten päätelmien ja kalkyylien kautta psykoanalyytikot nimittäin päätyvät aina samaan tulokseen: Dodgson kärsi oidipuskompleksista. Härmiöjahdissa on pari kohtaa, joista psykoanalyytikot ovat erityisesti kiinnostuneet. Mainittakoon ensimmäiseksi säe toisesta kohtauksesta, jossa kuvataan miehistön pitkää laivamatkaa: »Kokkapuukin peräsimeen usein sekaantui.» Lienee turha kuvata, millaisiin fantasioihin tämä on psykoanalyytikkoja innoittanut. Dodgson itsekin innostui säkeestään: hän selittää sen merkityksen esipuheessa, mutta siitä ei tule hullua hurskaammaksi. Toinen pahaenteinen kohta löytyy runoelman lopusta. Leipuri on lähtenyt etsimään härmiötä ja hänet nähdään seisomassa »suorana ja uljaana» kallionkielekkeellä; hän syöksyy rotkoon, huutaa löytäneensä härmiön ja katoaa olemattomiin. Oman tulkintani mukaan tuossa paljastuu kuoleman hetkellä, että ihmisellä ei ole katoamatonta sielua, mutta Phyllis Greenacre on tullut toisenlaiseen tulokseen; kirjassaan Swift and Carroll. A Study of a Double Life hän kirjoittaa: »Monilla lapsilla on jonkinlainen mielikuvituspeto, usein eläin tai jokin â€(tm)salainenâ€(tm) olento, jota ajatellessaan he pelkäävät jopa itseään. Tämä on sellaisen mielikuvitusseuralaisen vastakohta, jonka läheisyys lohduttaa, vahvistaa tai helpottaa. Psykoanalyysin selvityksen mukaan se on kantanäkykohtauksen esitys, jossa vanhempain seksuaaliset imagot ovat sulautuneet pelottavaksi tai kammottavaksi hahmoksi. Tässä on selvästi Härmiöjahdin ydin â€" kantanäkykohtauksen ajeeraus â€": viimeisessä â€(tm)kohtauksessahanâ€(tm) Leipuri seisoo ensin â€(tm)suorana ja uljaanaâ€(tm) ja sukeltaa sitten kallioitten välissä olevaan onkaloon.» Kun teoksen perusteella tehdään päätelmiä kirjailijan sielunelämästä, on varottava, ettei ajauduta intentioharhan eksyttämäksi. Kirjailija voi nimittäin samastua ulkopuoliseen tekstin lukijaan ja tarkastella aikaansaannostaan ikään kuin vierain silmin. Tällöin hän pystyy myös erottamaan persoonallisia »figuurejaan» ja muokkaamaan niitä. â€" Prof. Aarne Kinnusen mielestä kirjailija voidaan erottaa fiktiivisen kerronnan ketjusta lähinnä tarkastelemalla niitä piirteitä, jotka toistuvat eri teoksissa. Erään tutkijan mukaan Dodgsonin tuotannossa23 toistuvat seuraavat aiheet: nainen enkelinä tai noitana; tuloksettomuus; lapsuuden »puhtauden» ym. kaipuu; surullisuus, yksinäisyys; synti (epätodellinen), lunastus (äitelä); ja jopa taipumus jäljitellä Kristusta tai samastua häneen. Nämä havainnot tuntuvat kuitenkin melko yleispäteviltä: samaa voisi sanoa vaikkapa Richard Wagnerista ja Franz Kafkasta! Yleiselle tasolle jää myös kysymys, johtuiko Dodgsonin puhevika epätäydellisestä kapinasta isää ja isän jumalaa vastaan vai ehkä siitä, että vasenkätinen lapsi oli pakotettu oikeakätiseksi (Florence B. Lennonin käsitys; sen tueksi ei ole todisteita). Psykologisoiva kirjallisuudentutkimus ei oikein ole pystynyt antamaan ratkaisevaa valaistusta Dodgsonin luonteen arvoitukseen. Kirjailijan lukijatransferenssi on muuntunut niin voimakkaasti, että yksityiskohtaisten päätelmien teko on mahdotonta. Dodgsonin viehtymys pikkutyttöihin on ollut yleinen pohdinnan aihe: oliko Alice Liddell Dodgsonin »Lo-li-ta»? Alicen äitihän katkaisi tyttärensä ja Dodgsonin välit. Dodgson tunnetusti piirsi ja valokuvasi kernaasti alastomia tyttöjä (toki äitien valvonnassa) ja kirjoitti: »Tunnustan että en pidä alastomia poikia esittävistä valokuvista. Minusta he tuntuvat aina kaipaavan vaatteita â€" mutta toisaalta en ymmärrä, miksi tyttöjen suloiset piirteet pitäisi kätkeä vaatteilla.» Martin Gardner kuvaa Dodgsonin asennetta »läpeensä heteroseksuaaliseksi». Ei ole perusteita olettaa, että Dodgsonin lapsisuhteet olisivat olleet seksuaalisesti värittyneitä; hän oli estynyt ihminen ja kavahti kaikkea säädyttömyyteen viittaavaa â€" nykyään häntä pidettäisiin ehkä pakkoneurootikkona -, ja hän koki pikkutytöt »turvallisiksi» aikuisiin naisiin nähden. »Vähäisen rohkaisun kannustamana hän olisi pystynyt rakastamaan aikuista naista», arvioi Derek Hudson. Sylvie ja Bruno oli Dodgsonin viimeinen laaja hanke. Hän sanoi, että koska Liisan seikkailuille oli ilmaantunut niin runsaasti jäljittelijöitä, hän päätti luoda jotain aivan uutta. Pelkän harmittoman hölynpölyn asemesta hän halusi sanoa lukijoilleen muutamia vakavia sanoja. Tulokseksi syntyi kaksiosainen teologis-sosiologinen tutkielma ja luvalla sanoen ikävystyttävä jättiläisromaani (Sylvie and Bruno, 1889; Sylvie and Bruno Concluded, 1893). Vaikka tekstin lomassa on muutamia nautittavia oivalluksia â€" kuten Höperön puutarhurin laulu ja ulkomainen kello â€", se on kokonaisuutena »liian vekkulimainen» ja liian täynnä kaikkia mahdollisia ongelmia; tekstistä puuttuu syventyneisyys ja koherenssi. »Dodgson kokosi kirjaansa valtavan määrän erilaista kirjallista rihkamaa», kuvaa Martin Gardner, »mieleen juolahtaneita tapauksia, lasten suusta kuultua, vanhoja kirjeitä, puoliksi unohtuneita runojaan, jopa kaksi ideaa jotka sai unessa â€" sitten monien vuosien kuluessa hän muokkasi juonen, joka kokosi yhteen hänen â€(tm)valtaisan, kömpelön kirjallisuusaineistoröykkiönsäâ€(tm).» Juoni kertoo ensinnäkin lady Murielin ja Arthurin rakkaustarinan â€" se on kenties Dodgsonin ja Alice Liddellin romanssi sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla. Sen rinnalla, jonkinlaisessa »toisessa todellisuudessa», kulkee keijukaislasten Sylvien ja Brunon tarina. Teosta on yleisesti pidetty omaelämänkerrallisena; pitkäveteisyys johtuu Dodgsonin sentimentaalisesta samastumisesta kertojaan. Dodgson harrasti ilmeisesti teosofiaa, jota hän kutsui »esoteeriseksi buddhalaisuudeksi». Itse asiassa kyseessä oli Mme Blavatskyn luoma uususkonto, ja koska Dodgsonin ystävä Max MÃ1/4ller oli ensimmäisiä, jotka pystyivät osoittamaan ettei Blavatsky tiennyt intialaisista kulteista hönkäsen pölähtävää, Dodgson ei liene ottanut sitä kovin vakavasti.24 Joka tapauksessa lukijan annetaan ymmärtää, että satujaksojen ajaksi kertoja poistuu ruumiistaan. Sylvie ja Bruno muuten alkaa (omistusrunon ja esipuheen jälkeen) keskeltä virkettä samalla tavoin kuin Finnegans Wake. Tarinan harvoina valopilkkuina ovat Höperön puutarhurin laulu ja jotkin hullunkuriset episodit. Höperö puutarhuri on Viktorian ajan konventioiden mukaisesti kuvattu mielisairas, joka kertoo »oman tarinansa» absurdin runon muodossa; runo edustaa Dodgsonin tuotannon huippua (näytteeksi pari säkeistöä): »He thought he saw a Rattlesnake that questioned him in Greek: He looked again, and found it was the middle of next week. â€(tm)The one thing I regret,â€(tm) he said, â€(tm)is that it cannot speak!â€(tm)» (Vapaa suomennos.) »Hän luuli että pythonkäärme hältä tenttas latinaa. Hän katsoi tarkemmin ja nyt â€" näk ensi vuoden patinaa. â€(tm)Jos tuohon kiven lisäisâ€(tm), tuumi, â€(tm)johan tulis ratinaa!â€(tm)» Viimeinen säkeistö: »He thought he saw an Argument that proved he was the Pope: He looked again, and found it was a bar of mottled soap. â€(tm)A fact so dread,â€(tm) he faintly said, â€(tm)extinguishes all hope!â€(tm)» (Vapaa suomennos.) »Hän luuli että kirja tuo jo hänet paaviks mainosti. Hän katsoi tarkemmin ja nyt â€" soi munniharppu kainosti. â€(tm)On tuo jo tosi julmaaâ€(tm), huokas, â€(tm)muakin kun jo painosti!â€(tm)» Eräässä episodissa ennakoidaan tieteiskirjallisuutta, eritoten Herbert George Wellsin (1866â€"1946) Aikakonetta (Time Machine, 1895). Luvussa 23 kuvataan »ulkomaista kelloa», jonka avulla kellon haltija voi siirtyä tiettyyn hetkeen tai jopa kääntää ajan kulkemaan takaperin. Tavallinen pöytäkeskustelu saa absurdeja ulottuvuuksia: »Pöytäkeskustelu oli â€" jos mahdollista â€" vieläkin hämmentävämpi kuin heidän tapansa ruokailla. Sen aloitti tytöistä vanhin kivahtamalla yhtäkkiä ja ilman provokaatioita vanhimmalle sisarelleen: â€(tm)Senkin ilkeä valehtelija!â€(tm) Odotin sisarelta terävää vastausta, mutta sen asemesta hän kääntyi nauraen isänsä puoleen ja kuiskasi tälle kummallisen äänekkäästi: â€(tm)Olla morsian!â€(tm) Täyttääkseen osansa tässä keskustelussa, joka tuntui sopivan lähinnä hullujenhuoneelle, isä vastasi: â€(tm)Voisiko sitä minulle kuiskata...?â€(tm) Mutta tytär ei kuiskannut (nämä lapset eivät ikinä totelleet) vaan virkkoi melko äänekkäästi: â€(tm)No sehän nyt on selvä! Kaikkihan tietävät, mitä Dolly haluaa!â€(tm) Pikku Dolly kohautti olkapäitään ja sanoi vaivautuneena: â€(tm)Mutta isi, älä kiusaa! En minä halua olla kenen hyvänsä morsiusneito.â€(tm) â€(tm)Ja Dolly on neljäsâ€(tm), kuului isän tylsämielinen vastaus. Tässä kolmonen puuttui puheeseen: â€(tm)Se on jo, äiti, päätetty, ihan totta! Mary kertoi kaiken. Päivä on ensi tiistaista neljän viikon päästä. Kolme serkkua on tulossa morsiusneidoksi... ja â€"â€(tm) â€(tm)Hän ei sitä unohda, Minnie!â€(tm) vastasi äiti nauraen. â€(tm)Kunpa he saisivat sen jo päätettyä; pitkät kihlaukset tuntuvat kiusallisilta.â€(tm) Ja Minnie jatkoi keskustelua â€" jos tätä kaoottista sananvaihtoa sellaiseksi voi nimittää â€" sanomalla: â€(tm)Kuulkaa! Aamulla menimme Cedarien ohi â€" ja juuri silloin Mary Davenant seisoi portilla hyvästelemässä herra... taas minä unohdin nimen. Me toki katsoimme muualle.â€(tm)» Kertoja on kääntänyt ajan kulkemaan takaperin.25 Jo nämä katkelmat osoittavat, että Dodgson ei ollut kadottanut luovaa kykyään. Hän vain teki virheen olettaessaan, että taiteen voisi alentaa palvelemaan erilaisia aatteellisia tarkoitusperiä. Jos lukijalta puuttuu usko Jumalaan ja tulevaan maailmaan, hän joko nolostuu kirjailijan puolesta tai jää välinpitämättömäksi, kun vastaan tulevat Dodgsonin varoittavat saarnat: »Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta!», »Loppu on lähellä!» â€" Martin Gardner toteaa valitellen, että Dodgson tuo mieleen oman aikamme tv-saarnaajat. Kun tällainen taiteen pyyteellinen käyttö on johtanut epäonnistumiseen, puhuisiko se epäsuorasti taiteen autonomisuuden puolesta? Derek Hudson toteaa Dodgson-elämäkerrassaan, että Sylvie ja Bruno »on englantilaisen kirjallisuuden mielenkiintoisin epäonnistuminen. Se on taatusti ainutlaatuinen; vain Dodgson pystyi kirjoittamaan sen; mitään sen kaltaista ei enää synny». Dodgsonin ja Suomen välillä on pari pientä mutta kiinnostavaa yhteyttä. Venäjän-matkallaan hän purjehti Suomenlahdella 1. 8. 1867 ja kirjoitti päiväkirjaansa: »Purjehtiessamme saimme ihailla hienoja näkymiä Suomen rannikolle ja KronÅ¡tadtiin.» Vuonna 1835 ilmestynyt Kalevala, jonka kokosi Elias Lönnrot, herätti kansainvälistä huomiota, ja se käännettiin nopeasti vieraille kielille, mm. ruotsiksi (1841) ja saksaksi (1852). Saksankielinen käännös innoitti Henry W. Longfellowâ€(tm)ta (1807â€"82) luomaan kalevalamitalla intiaanien historiasta kertovan taide-eepoksen Laulu Hiawathasta (The Song of Hiawatha, 1855).26 Dodgson kirjoitti vuonna 1857 Longfellowâ€(tm)n teoksesta parodian Hiawathaâ€(tm)s Photographing (Hiawathan valokuvat) käyttäen samaa runomittaa; tosin siitä puuttuu suomalainen eloisuus. Runo kertoo valokuvaajasta, joka tulee kuvaamaan tuttavaperhettä mutta kuvat epäonnistuvat järjestään. Juoni tuo mieleen paljon hauskemman novellin A Photographerâ€(tm)s Day Out (Valokuvaajan vapaapäivä, 1860). Dodgson osoittaa hallitsevansa romanttisen ironian taituruudella, joka tuo mieleen George Bernard Shawâ€(tm)n. Valokuvaaja lähtee huvilaan kuvaamaan tuttavaperhettä, rakastuu oikopäätä tyttäreen ja tulkitsee kaikki tämän eleet vastarakkaudeksi, vaikka tyttö pitää miekkosta lähinnä hassunkurisena: »Amaliani istui ikkunan ääressä, kun kuljin ohi valokuvauskoneen kanssa. â€" â€" Vastaukseksi kuolematonta intohimoa uhkuvaan katseeseeni hän virkkoi levottomasti: â€(tm)Tuo taitaa olla teille, herra Tubbs, aivan liian painava. Eikö teidän pitäisi palkata poika kantamaan laitteitanne?â€(tm)» (Synteesi 4/1993) VIITTEET 1. Useiden elämäkerturien tavoin olen omaksunut käytännön, että puhun Charles Dodgsonista enkä Lewis Carrollista. 2. John Ruskin (1819â€"1900) oli tunnettu taidehistorioitsija ja Dodgsonin ystävä. Dodgson kirjoitti päiväkirjaansa 23. 11. 1874: »Kutsuin Ruskinin käymään ja arvioimaan kuvia, joita [Henry] Holiday on tekemässä â€(tm)buusamiinâ€(tm); yksi niistä (näkymä kannelta) on jo kaiverrettu valmiiksi. Ruskin masensi minua kovin, sillä hän epäili, ettei Holiday pystyisi saamaan aikaan kovin laadukasta jälkeä.» (Kyse on Härmiöjahdin kuvittamisesta.) 3. Alfred Tennyson (1809â€"92) nimitettiin hovirunoilijaksi v. 1850. Hänen ja Dodgsonin välit menivät poikki onnettoman väärinkäsityksen takia. 4. Max MÃ1/4ller (1823â€"1900) oli sanskritin kielen professori ja kielitieteilijä; runoilija Wilhelm MÃ1/4llerin (1794â€"1827) poika. Hän esitti aikoinaan epäonnisen väittämän, että englantilaisen maatyöläisen sanavarasto käsittää 300 sanaa (tieto oli maalaispapin antama). 5. Ellen Terry (1847â€"1928) oli aikansa kuuluisimpia näyttelijöitä ja ensimmäinen aateloitu naisnäyttelijä. Hän oli Gordon Craigin (1872â€"1966) äiti. 6. Dodgson keksi Hattumaakarin (eli Hatuntekijän) englantilaisesta sananparresta »mad as a hatter» eli hullu kuin hattumaakari. Hattujen valmistukseen käytetyt elohopeavalmisteet nimittäin vahingoittivat hatuntekijöiden aivoja ja he alkoivat käyttäytyä omituisesti. Viktorian aikana oli myös omat konventionsa, joiden avulla mielisairaita kuvattiin, ja Dodgson tuntuu omaksuneen ne melko kritiikittömästi; sama näkyy myös Sylvien ja Brunon Höperöstä puutarhurista. 7. Selwyn Goodacre spekuloi, että vauva ja hänen äitinsä Ruma Herttuatar ovat kuppataudin runtelemia. 8. Heti kirjan alussa on kohta, jonka sekä Anni Swan että Kunnas ja Manner ovat kääntäneet virheellisesti. Tarinan alussa Liisa istuu sisarensa vieressä joenpenkalla ja vilkuilee kirjaa, jota sisar lukee. Kirjassa ei kuitenkaan ole kuvia eikä vuoropuhelua, ja Liisa ihmettelee, mitä virkaa sellaisella kirjalla on. Anni Swanin suomennoksessa Liisa kaipaa kirjaan »kuvia ja tarinoita», Kunnaksenâ€"Mannerin suomennoksessa »satuja ja kuvia»! Tuommoinen transformaatio ei vaikuta motivoidulta, koska Dodgsonin oli tarkoitus laatia kirja, jossa on sekä kuvia että vuoropuhelua. Lastenkirjallisuushan oli 1800-luvun alussa lähinnä opettavaista ja sentimentaalista, ja Dodgson suhtautui siihen ivallisesti. Laajemmassa mittakaavassa oli kyse reaktiosta valistusajan rationalismia vastaan. â€" Alice Martinin suomennoksessa kohta on käännetty oikein. 9. Dodgsonin päiväkirjoilla on ollut lähes legendaarinen maine. Dodgson piti yksityiskohtaista päiväkirjaa tammikuusta 1858 (tätä aikaisempi vihko on kadonnut) joulukuuhun 1897 ja kirjasi siihen päivän tapahtumat; urakka tuo mieleen lähinnä Cosima Wagnerin. Erityisesti Venäjän-matkan päiväkirja on mielenkiintoinen matkakuvaus. Sukulaiset eivät päästäneet päiväkirjoja julkisuuteen; mutta kun Venäjän-matkan päiväkirja julkaistiin v. 1935 ja sisarentyttäret kopioivat Helmut Gernsheimille valokuvausta koskevat kohdat (v. 1949), silloin julkinen kiinnostus kasvoi niin suureksi, että suku myöntyi julkaisemaan aineiston (tosin lievästi sensuroituna). Se ilmestyi v. 1953 Roger L. Greenin toimittamana. â€" The Lewis Carroll Society julkaisee parhaillaan päiväkirjan täydellistä laitosta. 10. Sigmund Freud (1856â€"1939), wieniläinen eroottinen kirjailija. 11. Suomentajat Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner taivuttavat nimeä muodossa »Tyyriin Tyllerön». 12. Keskustelun periaatteet kuvasi Herbert Paul Grice (1913â€"88) vuonna 1968. 13. Operetti Alice in Wonderland, dram. Henry S. Clarke (1841â€"93) & säv. A. Walter Slaughter (1860â€"1908), kantaesitettiin Lontoossa 23. 12. 1886. â€" Carroll-aiheista musiikkia ovat säveltäneet myös mm. Richard Addinsell (näyttämömusiikkia), Seymor Barab (kabaree), Mike Batt (musikaali The Hunting of the Snark), Niccolò Castiglioni (2 oopperaa), Chick Corea (albumi The Mad Hatter), Meg Davis, David Del Tredici (lauluja, sinfonia, ooppera), Donovan, Carmen Dragon, John Duke, Irving G. Fine, Mikko Heiniö (pianokvintetto), Laurie Holloway (musiikkinäytelmä), John Lennon (laulu I Am the Walrus), György Ligeti, Arne Nordheim, Harry Partch, Erik Satie, Deems Taylor, Dmitri Tiomkin (elokuvamusiikkia) ja Martin Wesley-Smith (elektronimusiikkia, kamarimusiikkia, kuorolauluja, musiikkinäytelmä). 14. Edgar Allan Poe (1809â€"49), amerikkalainen kirjailija ja runoilija. Hänen teoksensa ovat nautittavia lähinnä silloin kun ne luetaan lopusta alkuun. 15. Kuten tästä voi huomata, Dodgsonkin kuului niin sanottuihin »tosi kävelijöihin», samoin kuin vaikkapa William Wordsworth ja R. L. Stevenson. »Tosi kävelijät olivat esteettejä», kirjoittaa Pekka Suhonen, »usein esseistejä ja kirjailijoita, joiden kävely oli osa heidän luomisprosessiaan. â€" â€" kävelyn tulee olla yksinäistä ja mietiskelevää, vapaata mistään suorittamisesta niin että se palkitsee itsensä.» 16. Beatrice Hatchille Dodgson kertoi, että snark olisi sanain snail â€(tm)etanaâ€(tm) ja shark â€(tm)haiâ€(tm) yhteensulautuma. Nykyenglannissa snarky on â€(tm)äkäinenâ€(tm). Härmiö = hirviö + häiriö + käärme. 17. Ruotsinkielinen käännös Snarkjakten on Tove Janssonin kuvittama. Hän on kuvittanut myös Anni Swanin suomennoksen Liisan seikkailuista ihmemaassa. 18. Vieraannuttamista: perin inhimillinen majava. Myös Holidayn kuuluisista piirroksista näkyy eräänlaisen vieraannuttamisefektin käyttö, sillä henkilöt ovat isopäisiä. 19. Härmiöjahti sisältää muitakin intertekstuaalisia viittauksia Liisan seikkailut peilimaailmassa -teoksen Pekoraali-runoon: olentoja ja Dodgsonin keksimiä sanoja. 20. On huomionarvoista, että absurdiin huumoriin viehtynyt Dodgson käyttää usein todistelukeinona reductio ad absurdum -argumenttia. 21. Saks. Ã1/4berleben â€(tm)jäädä eloon tois(t)en kuollessaâ€(tm); esim. mein Mann wird noch mich Ã1/4berleben = mieheni saattaa vielä minutkin hautaan. Tällä käsitteellä on keskeinen osa Canettin teoksessa Joukko ja valta. 22. Tichbornen juttu oli aikanaan Ison-Britannian pisimpiä ja hullunkurisimpia prosesseja. Nuori englantilaismies Roger Charles Tichborne katosi v. 1854, kun hänen laivansa upposi. Äiti kieltäytyi uskomasta, että poika on kuollut, ja peräänkuulutti tietoja. Lopulta v. 1865 muuan oppimaton australialainen teurastaja ilmaantui ja väitti perinnön toivossa olevansa sir Roger. Vaikka teurastaja oli aivan erinäköinen kuin sir Roger, äiti ja monet tuttavat todistivat, että hän on kadonnut poika. Perikunta haastoi teurastajan kuitenkin oikeuteen, ja v. 1871 hänet tuomittiin 14 vuodeksi vankeuteen väärästä valasta. 23. Tässä yleiskatsauksessa ovat olleet mukana sellaiset unohdetut runoteokset kuin Phantasmagoria and Other Poems (1869), Rhyme? and Reason? (1883) ja Three Sunsets and Other Poems (1898) ym. 24. Toisaalta on hämmentävää saada tietää, että Dodgson uskoi spiritismiin samoin kuin esimerkiksi Arthur Conan Doyle. Homeopatiaan Dodgson suhtautui varauksellisemmin. 25. Martin Amis on kirjoittanut kokonaisen romaanin tällä tekniikalla: Ajan suunta. 26. Hiawatha eli Haiavata oli 1500-luvulla elänyt intiaanipäällikkö, joka oletettavasti perusti irokeesiheimojen liiton. Hänestä on säilynyt lähinnä legendoja. ZUSAMMENFASSUNG Charles Dodgson und die Autonomität der Kunst. â€" Der Text war ursprÃ1/4nglich ein Nachwort fÃ1/4r eine Auswahl von Ã1/4bersetzungen der Briefe Lewis Carrolls an seine Kind-Freunde. Das Leben und die Hauptwerke Carrolls werden vorgestellt, ebenso sein Interesse fÃ1/4r das Photographieren und die Philosophie. Es wird u. a. nachgewiesen, daß sich in seinen Werken eine unbewußte Todesangst ausdrÃ1/4ckt. Die eigene kÃ1/4nstlerische Freiheit war ihm sehr wichtig. KIRJALLISUUTTA Bartley, W. W. III 1972: Lewis Carrollâ€(tm)s Lost Book on Logic. â€" Scientific American 7 (vol. 207), s. 39â€"46. Bartley, W. W. III 1973: Lewis Carroll as Logician. â€" Times Literary Supplement 15. 6., s. 665â€"666. Canetti, Elias 1998: Joukko ja valta. Suomentanut Markus LÃ¥ng. Helsinki, Loki-Kirjat. [Masse und Macht, 1960.] Carroll, Lewis 1965: The Works. London, Spring. Cohen, Morton N. 1995: Lewis Carroll. A Biography. New York, Knopf. Cohen, Morton N. (toim.) 1979: The Letters of Lewis Carroll Iâ€"II. London, Macmillan. Deleuze, Gilles 1969: Logique du sens. Paris, Minuit. Doherty, H. B. 1968: The Weather on Alice in Wonderland Day, 4th July 1862. â€" Weather 2 (vol. 23), s. 75â€"78. Fordyce, Rachel â€" Marello, Carla (toim.) 1994: Semiotics and Linguistics in Aliceâ€(tm)s Worlds. Research in Text Theory 19. Berlin, Gruyter. Freud, Sigmund 1968: Unien tulkinta. Suomentanut Erkki Puranen. Jyväskylä, Gummerus. [Die Traumdeutung, 1900.] Gardner, Martin 1989: Preface to the Dover Edition. â€" Lewis Carroll: Sylvie and Bruno, s. Vâ€"XIX. New York, Dover. Gardner, Martin (toim.) 1970: The Annotated Alice. London, Penguin. Gardner, Martin (toim.) 1974: The Annotated Snark. London, Penguin. Gernsheim, Helmut 19693: Lewis Carroll â€" Photographer. New York, Dover. [1949.] Goodacre, Selwyn H. 1972: The Illnesses of Lewis Carroll. â€" Practitioner 8 (vol. 209), s. 230â€"9. Greenacre, Phyllis 1955: Swift and Carroll. A Study of a Double Life. New York, IUP. Grice, H. P. 1991: Logic and Conversation. [1968.] â€" Pragmatics: a reader (toim. Steven Davis), s. 305â€"315. Oxford, University Press. Hudson, Derek 1954: Lewis Carroll. London, Constable. Kirk, Daniel F. 1962: Charles Dodgson â€" Semeiotician. Gainesville, University of Florida. Lagerspetz, Eerik 1989: A Conventionalist Theory of Institutions. Acta Philosophica Fennica 44. Helsinki, Suomen Filosofinen Yhdistys. Lennon, Florence Becker 1947: Lewis Carroll. London, Cassell. Longfellow, Henry Wadsworth 1912: Laulu Hiawathasta. Suomentanut A. E. Ollikainen. Lappeenranta. [The Song of Hiawatha, 1855.] LÃ¥ng, Markus 1995: Alicen uusista säkeistä. â€" Parnasso 5 (45. vsk.), s. 354â€"355. Myers, Rollo H. 19682: Erik Satie. New York, Dover. [1948.] Nöth, Winfred 1980: Literatursemiotische Analysen zu Lewis Carrolls Alice-BÃ1/4chern. TÃ1/4bingen, Gunter Narr. Oittinen, Riitta 1995: Kääntäjä ihmemaassa eli Alicen uudet seikkailut. â€" Helsingin Sanomat 30. 4. Oittinen, Riitta 1997: Liisa, Liisa ja Alice. Tampere, Tampere University Press. Orwell, George 1984: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomentanut Jukka Kemppinen. Helsinki, WSOY. Rummukainen, Elina 1992: Särkymisen tasot â€" Leena Laulajaisen teoksen Olipa-kerran-maan kukat eli Liisa särkyneen peilin maassa rakenteen analyysi. [Pro gradu -tutkielma.] Moniste. Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitos. Satie, Erik 1984: En amnesikers memoarer. Ruotsintanut Claes Tellvid. SpÃ¥nga, Brända. Suhonen, Pekka 1995: Tosi kävelijät. â€" Helsingin Sanomat 1. 2. Sutherland, Robert D. 1970: Language and Lewis Carroll. The Hague, Mouton. Tarasti, Eero 1990: Johdatusta semiotiikkaan. Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki, Gaudeamus. Taylor, Alexander L. 1952: The White Knight. A Study of C. L. Dodgson (Lewis Carroll). London, Oliver & Boyd. Wellek, RenÃ(c) â€" Warren, Austin 1969: Kirjallisuus ja sen teoria. Suomentaneet Vilho Viksten ja Matti Suurpää. Helsinki, Otava. [Theory of Literature, 1956.] INTERNET Lewis Carroll -kotisivu otettiin käyttöön Dodgsonin syntymäpäivänä 27. 1. 1995, ja sen URL-osoite on http://www.lewiscarroll.org/carroll.html. Siellä on linkkejä useisiin muihin tietolähteisiin. Carrollista voi keskustella Usenet-uutisryhmissä rec.arts.books ja sfnet.keskustelu.taide. Kirjoittajan sähköpostiosoite on mlang@elo.helsinki.fi. CARROLLIANA FENNICA Carrol, Lewis 1906: Liisan seikkailut ihmemaailmassa. Suomentanut Anni Swan. Kuvittanut John Tenniel. Helsinki, WSOY. Caroll, L. [1961]: Liisa Ihmemaassa. [Suomentaja tuntematon. Kuvittaja tuntematon.] Helsinki, Kynäbaari. Carroll, Lewis 1974: Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Jyväskylä, Gummerus. Carroll, Lewis 19866: Liisan seikkailut ihmemaassa. Suomentanut Anni Swan. Kuvittanut Tove Jansson. Helsinki, WSOY. Carroll, Lewis 1986: Merkillinen valokuvaus. Suomentanut Kalevi Haikara. â€" Kuvista sanoin 3: ajatuksia valokuvasta (toim. Martti Lintunen), s. 15â€"19. Helsinki, Suomen valokuvataiteen museon säätiö. [Photography Extraordinary, 1855.] Carroll, Lewis 1989: Liisan seikkailut ihmemaassa. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut Anthony Browne. Karkkila, Kustannus-Mäkelä. Carroll, Lewis 1995: Alicen seikkailut ihmemaassa. Suomentanut Alice Martin. Kuvittanut John Tenniel. Helsinki, WSOY. Carroll, Lewis 1997: Kirjeitä lapsiystäville ja muita kirjoituksia. Suomentanut Markus LÃ¥ng. Helsinki, Loki-Kirjat. (Lisäksi erilaisia lyhennelmiä.)