Tervetuloa Suomenpystykorvalle omistetulle sivulle!!. Teksti: Tommi Suoranta Ruskan ensimmäinen! Ruska oli kehittynyt kesän aikana valtavasti. Viisi ja puoli kuukautta vanha pystykorvanpentu oli jo ennen metsästyskauden alkua tottunut useilla yhteisillä retkillä täysin uuteen, kaikenlaista elämää pullollaan olevaan kesäiseen metsään, eikä enää, ihme ja kumma, ollut kokoajan kiinnostunut muurahaisten touhuista. Ensimmäisen kosketuksen Ruska sai "mehtälintuihin" iltalenkillä vanhan kesantopellon laidalla, kun pellonlaitapusikosta pyrähti lentoon pyypoikue. Osa poikueesta osasi jo lentää suhteellisen hyvin ja pääsi Ruskalta turvaan pellonlaitalepikon oksistoon. Kaikilla ei kuitenkaan ollut yhtä hyvää onnea matkassa ja niinpä Ruska sai napattua huono onnisen pyynpojan suuhunsa. Koira näytti innostuvan tuosta pienenpienestä linnunpojasta suunnattomasti, eikä olisi millään luovuttanuta saalistaan. Sain pyynpojan Ruskalta pienen suostuttelun jälkeen pois ja kytkin koiran kiinni, ettei pyymuori, joka oli pyrähtänyt läheiseen kuuseen seuraamaan tapahtumia, häiriintyisi liikaa ja hylkäisi poikuettaan. Laskin pyynpojan pellon laitaan ja vaihdoimme suuntaa poikueesta poispäin Ruskan haukkuessa "leikkikaverinsa" perään. Syyskuun alkupuoli oli lintuja haeskeltu, mutta edellisvuosista poiketen oli tulossa yllättävän huono lintuvuosi. Poikueita oli harvassa ja ne muutamat mitä löysimme olivat harmittavan pieniä, vain kolmea-neljää poikalintua per poikue. Nyt suuntasimme kohti Pahalampea, jonka rannalla Ruska oli päivää aikaisemmin saanut noin 15 sekunnin haukun akkateerestä. Hetki oli ollut historiallinen.. Se oli Ruskan ensimäinen "kunnollinen" lintuhaukku. Keli oli mielestäni nyt parempi kuin toissapäivänä. Ilmassa oli vielä sateen jälkeistä kosteutta.Ruska tunsi paikan hyvin. Olimme käyneet tässä samassa "vakiopaikassa" jo monesti kesälläkin, muurahaisia kaivelemassa. Viisi ja puoli kuukautta vanha, elämän iloa täynnä oleva pentu juoksenteli ristiin rastiin edelläni ja muisti selvästi edelliskerran kohtaamisen teerimuorin kanssa nuuhkien innokkaasti rypykuoppia. Koira loittoni mäntyvaltaiseen suonlaitametsikköön ja samassa räsähti! Ukkoteeri oli yllätetty maasta ja pakotettu nousemaan koiran edestä puuhun. Kukko lensi suoraan minua kohti ja laski vierelleni noin 30m päähän matalaan mäntyyn. Ruska jouksi kirjaimellisesti tuli hännän alla puun juurelle ja alkoi haukkua vimmatusti! Ääntä tuli tulvimalla, Ruska oli selvästi innoissaan! Tuossa vaiheessa isäntäkin oli kuin halolla päähän lyöty. Näinkö hyvin tässä nyt kävisi..?Ujutin haulikon selästäni.. astuin varovasti metrin sivuun ja laukaisin... Kansalliskoira - SISUKAS SUOMALAINEN Teksti RAILI MYKKÄNEN Alkuteksti: Heikki Sarparannan teoksen; Suomenpystykorva - kansalliskoiramme mukaan Kansalliskoira - SISUKAS SUOMALAINEN - viihtyy kotipihalla tai erämaassa Kuinkakohan usein lapset aikanaan uskottiin pihamaalle koiran huostaan pelkällä muistutuksella, että sen kauemmas ei ole menemistä kuin Penin kuuluman päähän. Siksiköhän suomenpystykorvalla on niin paljon ja niin kauniita hellittelynimiä. Pikinokka, kultarinta, kiekkohäntä, hopeatiuku, punaturkki. Syyskuisen iltapäivän sade oli tauonnut. Lounainen tuuli hätistelee pilviä loitommalle metsän yltä, joka vasta ravistelee raskaita sadepisaroita harteiltaan. Varvikko kimaltelee märkyyttään. Keltaisia lehtiä liimautuu saappaisiin astellessani vetistä polkua. Sammal uhoaa kosteaa tuoksuaan, panee metsän hengittämään ja virittää kulkijan aistit. Penin turkki on märkä, kun se sukeltaa näkyviin pensaikosta. Se on jo hakenut runsaan puolituntia, kevyesti laukaten, risteillen vuoroin oikealle ja vasemmalle, tuulta sopivasti myötäillen. Peni vilkuilee minuun, mutta jatkaa pysähtymättä hakuaan häntä tarmokkaasti kippurassa, korvat terävästi jännittyneenä. Se on pitänyt hyvin yhteyden minuun, näyttäytyen varsin säännöllisesti. Huomaan Penin pysähtyvän etäämpänä harvenevassa kuusikkorinteessä. Se haistelee maata liikkuen hitaasti. Nyt sen häntä heilahtelee. Se lähtee nopeasti etenemään kuono maassa. Se on löytänyt vereksen jäljen. Äkkiä kuuluu etuoikealta raskasta siipien ryminää. Metso! Varmasti metso. Sitten tulee hiljaisuus. Vaan samassa helähtää Penin haukku, tasainen, yhtäjaksoinen nakutus, heleä ja soinnikas kuin hopeakello. Kiiruhdan haukkua kohti. Ensin nopeasti hölkäten, kunnes kulkuni muuttuu varovaiseksi kävelyksi. yritän saada koiran näkyviin kuusten takaa. Kyykistyn polvilleni. En näe koiraa, vaikka tunnen, että se on lähellä. Konttaan varovasti sammaloituneen kiven taakse ja kohottaudun ylemmäksi. Peni. se haukkuu vanhassa hakkuuaukossa olevaa kolmen kuusen ryhmää. Sen katse on suunnattu ylös kuusiin, vaaleankarvainen häntä pelaa iloisesti puolelta toiselle. Sen haukku heläjää korkeista kuusista takaisin, kaikuen kuin monen koiran suusta. Samassa huomaan metson. Se istuu oikeanpuoleisessa kuusessa tukevalla oksalla, vähän yli puolipuussa, kaulaansa kurkoittaen. Matka on haulikolle liian pitkä. En saa ajatustani loppuun kun metso jo heittäytyy siivilleen ja lentää yli aukon ja häipyy. Peni syöksyy suttina perään. Näen, kuinka se vilahtaa linjalle häntä melkein suoraksi ojentuneena. On sillä vauhtia! Kuluu minuutti - parikin. Sitten helähtää haukku. Ei - se katkeaa muutamaan haukahdukseen. Ei sittenkään. Haukku on aluksi hieman epävarmaa, katkonaista, mutta tasaantuu pian jatkuvaksi, yhtämittaiseksi helinäksi. Kauas se pahus ehti. Saan jalat alleni. Kuulen haukun tulevan avokallion vieressä olevasta sekapuustoisesta notkelmasta. Sydän lyö voimalla kun lähestyn haukkua. Hengästyn. Hiki nousee pintaan. Nyt näen Penin. Sen kuono osoittaa isoon, tiheäoksaiseen mäntyyn. Se seisoo levollisena paikoillaan häntä heiluen - ja ääntä tulee. Se nakuttaa tiheään. Lähden varovasti kontaten kiertämään oikealta näkösuojani säilyttäen. Märkä sammal tirskahtelee. Puseron hihat kastuvat. Peni huomaa lähestymiseni. Se pyörähtää vastakkaiselle puolen mäntyä hetkeksikään haukkuaan keskeyttämättä. Olen ampumaetäisyyden päässä haukkupuusta. Tuo on tuulenpesä.... tuo taas tiheä oksisto. Ei, en löydä lintua. Kuitenkin koira takoo kuin viimeistä päivää. Vilkaisen hätäisesti viereisiin puihin. Mitään ei näy. Sitten äkkiä liikahdus männyn rungon vieressä. Metson pää kääntyy alhaalla helkyttävää koiraa kohden. Siinä se on. Erotan jo sen rinnan kaaren. Nostan haulikon. Peni on lumonnut linnun. Haltioituneen ohikiitävän hetken ihailen koiraa. Sitten laukaus pudottaa saaliin. Se aito suomalainen - Lahdenperän pennut on syntyny, toteaa poika. - Se meinaa sitten meitille koiraa, tokaisee isäntä. Lahdenperän nartusta olikin kiiman aikoihin tapeltu verisesti. Sen reviiriä piti yhtaikaisesti hollilla kolme urosta. Käyttöveriä niissä oli jokaisessa. Metsästys kun oli kyläkoiran virka. Lahdenperän narttu tiedettiin eteväksi kaikenviljan pyytäjäksi. Kun oli koko pitkä päivä metsällä samottu, piti sen vielä pari haukkua pihalta päästää, vaikka talo oli jo pimeäksi pistetty. Kuin kiusalla uneen vaipuvalle metsäkaverille se haukahti empä uupunut vielä. Sitten vasta kävi Lahdenperän narttu levolle ollakseen aamulypsyn aikaan terhakkaana kieppumassa emännän jaloissa. Muunlaisia koiria ei kylillä ollut. Oli vain nämä käyttöön soveltuvat suomalaiset maatiaiskoirat, pystykorvat. Jalostamattomia suomalaisia kansan koiria. Ne pitivät itse huolen riistanhaluisen sukunsa jatkamisesta. Ensimmäisten ajokoirien ja ensimmäisten seurakoirien ilmaantuminen kylän koirapopulaatioon merkitsi rappion alkua puhdaslinjaisessa maatiaiskoirakannassamme. Suomalaisten pystykorvaisten kaikenviljan koirien penikat alkoivat olla yhä moninaisemman näköisiä hännänheiluttajia. Metsältä palaava mies saattoi kirota linnuilla leikkivän ja oravilla itseään huvittavan rakkinsa. Suomalaisen maatiaispystykorvan ikiaikainen metsäveri oli alkanut viiletä koiran olemukseen ilmaantuessa enenevässä määrin vain hellän huolenpidon kaipuuta. Näihin aikoihin perustettiin pääkaupungissa Suomen Kennelklubi edistämään parempaa koiranhoitoa maassa "levittämällä tietoa rotupuhtauden eduista". Ensimmäinen näyttely pidettiin vuonna 1891, mikä edellytti jonkinlaisen rotukäsityksen olemassaoloa myös suomenpystykorvasta. Tähän näyttelyyn ilmaantui Rehvi, puhdaslinjainen maatiaiskoira; punakeltainen, valkorintainen, pitkäkarvainen suomalainen haukkuva lintukoira. Se mitä Rehvistä on jäänyt kerrottavaksi on, että se oli erinomainen haukkumaan lintuja, innokas ilmaisemaan oravia ja suostuvainen sorsajahtiavuksi, joskin noutamisen se kuulemma suoritti milloin sille noutopäälle sattui. Sitä kehuttiin rehvakkaana talonvahtina ja sympaattisena kotikoirana. Vuotta myöhemmin, 1892, metsänhoitaja Hugo Sandbergin jo aiemmin Sporten-lehdessä julkaisema kirjoitus suomalaisesta haukkuvasta lintukoirasta hyväksyttiin suomalaisen maatiaiskantaisen metsästyspystykorvarodun jalostamisen lähtökohdaksi. Ehkä oleellisin ero Sandbergin ja nykyisen rotumääritelmän kesken on, että pitkänhuiskean "rehvimäisen" kehon sijasta nykyisin pyritään neliötä lähentelevään runkoon. Sandberg itse oli sekä metsästäjä, kasvattaja että ulkomuototuomari. Erinomaisen perustan suomenpystykorvan jalostukselliselle kehittämiselle loi metsänhoitaja Hugo Roos. Hän kierteli Etelä-Lapissa, Kainuussa ja Pohjanmaalla, seuduilla, joilla vielä tunnistettiin alkuperäinen maatiaiskoira. Roosin kasvattamat koirat löytyvät useimpien nykyisten pystykorvien sukutaulusta. Hänen Hyrynsalmelta ostamansa uros, joka rekisteröitiin nimellä Halli av Tampio, oli ilmestys, jota pidettiin ihannetyypin ruumiillistumana. Rehvin ja Hallin ohessa vaikutti myös ensimmäinen valio,uros Nätti. Tää on mun Suomenpystykorvaa pidetään herkkänä koirana. - Paitsi aisteiltaan, saattaa suomenpystykorva olla herkkä myös mieleltään, kartoittaa Erkki Santapukki Santasepon-kennelistä. - Vasta metsässä suomenpystykorva kykenee tuomaan esille parhaat puolensa. Suomenpystykorva on perinteisesti pihakoira. Ja perinteen muovaamana se myös on pihan vahti. Suomenpystykorvan ei tämän perinteen mukaan tule olla riemurinnoin kaiken maailman tulijoita tervehtivä hyväntuulenlähettiläs, vaan sen luonteesta sopii, alkuvuosikymmeninä vahvasti jalostusta ohjanneen Antti Tantun mukaan, löytää hieman pidättyvyyttä ja epäilevyyttä, häikäilemätöntä rohkeutta ja äreyttä vieraille koirille. Piha siis provosoi ylläpitämään suomenpystykorvan väärinymmärrettyä mainetta vihaisena koirana. - Suomenpystykorva puolustaa omaa ja isäntänsä koskemattomuutta. Jos suomenpystykorva näissä tilanteissa käyttäytyy aggressiivisesti, ei sitä pidä sekoittaa luonnevikaiseen arkuuteen tai vihaisuuteen, sillä se toimii vain viettiensä mukaisesti, täsmentää Erkki Santapukki. - Nykyinen koirani on taimitarhalla työskennellessämme laitettava kiinni. Se ei antaisi asiakkaiden viedä yhtä ainoaa taimea pois. Pertti Kilkki, Kipakan-kennel, näkee suomenpystykorvalla voivan olla kaksi äärimmäisen huonoa kohtaloa: Joutua maalaistaloon, siksi, että suomenlippu ja suomenpystykorva pihapiirissä ovat vauraan talon symboleita, jolloin käyttämätön luontokappale vain purkaa luontoaan väärin. Toisaalta koira voi joutua kerrostaloon, jossa sen jalostuksellisesti tarkoituksenmukaiset, herkkäviritteiset aistit noukkivat elämisen merkkejä, joihin se ilmeikkäästi ääntään käyttävänä koirana luonnollisesti vastaa. Taajama-alueillakin on omat sanattomat vaatimuksensa, joita pihakopissa asustava suomenpystykorva yhä suvereenisti nonsaleeraa. Niinpä mies sai käydä kolmasti yön aikana huomauttamassa koiralleen yön ja hiljaisuuden yhteenkytkennöistä. Tosin, sanoo mies, ensimmäisellä kerralla Rekku haukkui satakielen, toisella sai vainun jostain ja kolmannella pihan poikki taivalsikin siili. - Herkkähaukkuisuutta tulisi rodussa puntaroida tämän päivän asumistiheyden eli yhteiskuntakelpoisuuden mittapuulla, tuumii ulkomuototuomarikoulutustoimikunnan puheenjohtaja Pekka Kortekangas. Hirvimiesten koira oli eksynyt pihalle ja aikoi aitan ja navetan välistä takaisin metsään. Vieras koira oli Jermun reviirillä. Koska pihavahti oli vierasta puolta pienempi, se jäi alakynteen. Siltä purtiin etujalan luut poikki. Isäntä meni apuun mutta vielä kolmella jalalla Jermu säntäsi poistuvan koiran perään. Uudesti syttyneessä kahakassa koiraa purtiin pahasti selkään. Eläinlääkäri teki voitavansa. Seuraavana yönä Jermu raahautui isäntänsä vuoteen viereen ennen kuin heitti henkensä. Puhetaitoisena pidetty - Suomenpystykorvalla on henkistä kapasiteettia todelliseen uskollisuuteen, kun sen luottamuksen on ansainnut, selvittää Pertti Kilkki. - Suomenpystykorva arvottaa myös omistajaansa. Huonon kohtelun se muistaa lopun elämäänsä. Luottamuksen saatavuus riippuu paljolti ajasta, jonka koiralle antaa metsällä. Luottamuksen syvyys taas siitä, kuinka sen oivalluskykyä osaa oikein tulkita. Rotumääritelmässä suomenpystykorvan hengenlaatu on niputettu seuraavasti: Luonne vilkas; koiran koko olemus, varsinkin silmät, korvat ja häntä osoittavat eloisuutta. Erityiset ominaisuudet: Metsästyshalu, rohkeus ja uskollisuus. - Suomenpystykorva oikein huokuu seurustelun kipeyttä kun se on joutunut olemaan pidempään omistajastaan erossa, kuvailee tämänvuotisten Koppelohaukkujen organisaattori Anne-Mari Tiainen muistuttaen, että juuri kiintymyksen laadusta johtuen koira tulisikin opettaa käymään metsällä myös vieraiden kanssa. - Rotuna suomenpystykorva on hyvin ilmeikäs sekä kasvoilta että äänenkäytössä. Kirsti Soralahti kuvailee Pystykorvalehdessä vuonna 1984 kansalliskoiramme henkistä omaleimaisuutta seuraavasti: "Kansalliskoiraamme kuuluu tapa virittyä äärimmilleen aisteja kiihoittavassa tilanteessa. Tällöin katsanto terävöityy ja lihakset jäykistyvät. Virittyminen saattaa ilmetä jäykin jaloin tehtyinä hyppyinä, kun riista on havaittu. Tai välittömänä hyökkäyksenä, jos vastassa on saman sukupuolen edustaja. Tai pirteänä, ryhdikkäänä käyttäytymisenä ystävällismielisessä tilanteessa, jolloin koira suorastaan värisee innosta. Narttu ei tässä suhteessa juurikaan eroa uroksesta". - On sanottava, että jatkuva varuillaan olo julkisilla paikoilla - etenkin toisten koirien suhteen, saattaa tehdä suomenpystykorvasta rasittavan kaupunkikoiran, uhoamisen arkiongelmia puntaroiva Anne-Mari Tiainen sanoo. Suomenpystykorvan riistaveristä ei ole epäilystä. Eroavaisuudet löytyvät persoonakohtaisista ominaisuuksista, kuten ärhäkkyydestä, rohkeudesta, liikkuvuudesta ja hermoista. Kaikki niitä, joiden turvin koira kohtaa metsän. Suomenpystykorvan riistarepertuaari on edelleen yksittäisin koirin arvioituna leveää. Antti Voutilaisen opinnäytetyö Joensuun yliopistossa, 1995, toteaa suomenpystykorvan suhteellisen suuren suosion nimenomaan karhunmetsästäjien keskuudessa kertovan, että rodun petopyyntiominaisuudet ovat vielä hyvin tallella huolimatta jalostustyön aikoinaan intensiivisestäkin pyrkimyksestä päätyä ainoastaan lintua haukkuvaan koirarotuun. - Se mitä koiralla on korvien välissä, lienee yhtä periytyvää kuin ulkoisetkin ominaisuudet. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät tajua, arvosta tai ymmärrä tätä puolta koirassa ja siitokseen saatetaan käyttää tässä suhteessa kelvotonta ainesta, tuumii Erkki Santapukki. Niin sanotun puskakasvatuksen osuus on karkeasti laskettuna puolet viime vuonna rekisteröityjen pentujen määrästä. Lintuja, joille haukku heläjää Alkusyksy on parasta aikaa suomenpystykorvametsästykselle. Lehti on vielä vihreänä puissa, poikueet kasassa ja linnut kesyimmillään. Suomenpystykorvametsästäjän tavoitelluin saalis on ollut ja on yhä metso, joka ei ole kyennyt sopeutumaan asutuksen, tiestön, liikenteen ja tehokkaan metsätalouden leimaamaan nykyaikaan. Metson elinympäristö on muuttunut sille niin epäedulliseksi, että kanta on paikoin laskenut metsästettävän rajan alapuolelle. Maamme metsokanta onkin nykyisin koppelovaltaista. - Suomenpystykorva on perisuomalainen koira, siinä ei ole minkäänmoisia eurovaikutteita, tuumaa luontokuvaaja Hannu Huttu. Istutusfasaanit ja metsästystorvet ja opetetut ilmaisukoreografiat eivät kuulu suomenpystykorvametsästykseen. On vain mettä, mies ja koira, korven rauha, ikiaikainen luonto ja murtamattoman uskollisuuden tuntu. Siitä kun vuotuista suomenmestaruuskisaa, Haukkuotteluja, alettiin järjestää on metsokanta pudonnut 70 prosentilla, selvittää Harto Linden Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselta. Haukkuottelun on vuosien saatossa voittanut 27 kertaa narttukoira. Voittokertoja uroksilla on 19. Mestaruusottelua on käyty vuodesta 1950. Viime vuoden Haukkukuningas on Jyrkkäkallio Jaki, tämän vuoden Parpin Peni, uroksia molemmat. - Metso on vanhan metsätyypin lintu kun taas teeri kuuluu nuorempien metsien lajistoon, selvittää tutkimusprofessori Harto Linden. Metsohaukku on useimmiten kiivas ja hyvin merkitty. Metso malttaa harvoin olla koiran edessä vaiti tai nousta ääneti puuhun. Metsästyspaine kohdistuu myös selvästi voimakkaampana kukkoihin. Kiihtyneen nelikiloisen kukon tiedetään hätyytelleen koiraharrastajat kreppeineen ja reppuineen pois metsäalueeltaan. Poikueen ollessa vielä koossa emokoppelo ei kestä kauan haukussa. Jo muutamien kymmenien sekuntien päästä se heittäytyy kotkottaen siivilleen laskeutuakseen jälleen äänekkäästi jonkin sadan metrin päähän. - Emokoppelolla voi opettaa nuoren koiran seuraamaan lintua, kertoo rotua kirjaksi asti aprikoinut Erkki Tuominen. Kun metsot ja koppelot talvehtivat omissa parvissaan, talvehtivat teeriurokset ja -naaraat yhdessä. Yleisesti ottaen teeri käyttäytyy haukulla eri tavoin kuin metso. Se on temperamentiltaan vilkkaampi, eloisampi ja herkempi lähtemään. Myöhäissyksyn ja talven teeret ovat erittäin haasteellisia haukuttavia. Useimmiten nuoren koiran ensisaalis on alkusyksyn teeri. Varhaiskypsyydelle ei ole annettu jalostuksellista erityispainoarvoa. Parivuotiaille linnunhaukkujille organisoitiin kuitenkin viime vuonna oma kokeensa. Ensimmäisen Metsopoikahaukun voitti Linnustajan Siru. - Narttujen etuna pidetään varhaisempaa kypsymistä metsästystouhuun sekä lauhkeampaa luonnetta, arvioi jalostusryhmän puheenjohtaja Pertti Korhonen. Linnunlumoojan loitsuja Mikäpä olisi naisen ollessa metsämiehen koirana, jos metsämiehellä olisi taktista yhteistyön silmää siten, miten Erkki Tuominen kirjassaa kuvaa: "Suomenpystykorvanarttu on kuin nainen. Teki se mitä tahansa, sitä pitää aina kehua. Sen jälkeen se tekee kaiken, mitä sinä haluat". Uroksessa on dominanssia ja itsetietoisuutta enemmän. ATK-toiminnasta vastaava Kalevi Hirvonen sanoo eron tulevan esiin linnunhaukkukokeiden löytömahdollisuus-indeksissä, joka nartuilla on korkeampi. - Tästä voisi päätellä, että narttu on lähihakuisempi ja arvosteluryhmä pääsee toteamaan löydöt, kun taas uros on työtavaltaan irtoavampi eikä sen kaikkia tekemisiä saada kirjatuiksi. Vuoden 1995 toimintakertomukseen on kirjattu 1700 linnunhaukkukoekäyntiä. Keskimääräiset koepisteet ovat uroksilla 47,24/100 ja nartuilla 51,78/100. - Haku- ja löytökyky, joiden arvioidaan olevan ominaisuuksiltaan periytyviä, eivät kokeissa painottuisi riittävästi, sanoo linnunhaukku- ja hirvikokeen palkintotuomari Matti Joenpolvi. -Ellei koira peri halua kyseisiin ominaisuuksiin, ei sillä päästä edes metsästyksen alkuun. Kokeen tavoite on saada koiralle haukuttavaksi kolme lintua, joita jokaista sen tulisi haukkua 10 minuuttia. Aikaa pidetään riittävänä todelliselle ampumistilaisuudelle. Pisteiden keskiarvoa laskevat ne koesuoritukset, jolloin maastosta ei ole löytynyt lintua ja koiran taidoista on voitu arvostella pelkästään hakutyöskentely. - Hyvä löytäjä saa harvoin kiitettäviä pisteitä hausta, huomauttaa Pertti Kilkki. - Hyvä ja tuloksellinen hakija on liikkuessaan nopea ja liikkuu laukaten, mutta pysähtyy usein sekä kuuntelemaan että vainuamaan. Pysähdyksellä se eliminoi oman liikkeen aiheuttamat häiriöt ja pystyy peilaamaan linnun hajun tulosuunnan sekä tarkistamaan olettamansa liikkeet maastosta. Tarkoituksenmukainen haku tulkitaan valitettavasti usein hitaaksi. Toiseksi linnunhaukkukokeiden keskiarvopisteitä alentavat ne suoritukset, joissa koira ei ole saanut itselleen linnusta töitä. - Kanalinnuilla on luontaiset kannanvaihtelunsa, jonka huiput ovat 6-7 vuoden välein. Yleinen harhaluulo on, että vaihtelu liittyisi sääolosuhteisiin. Kanalintukannan vaihtelu on aaltoileva kun taas ilmastovaihtelut ovat satunnaisia, selkeyttää Harto Linden. Haukku vaatii linnun. Kun haukkua tulee, siitä voidaan arvioida äänenannon tiheys, kuuluvuus, tasaisuus ja soinnikkuus. Samalla kun koira työskentelee, kyetään koirasta arvioimaan sen kyky löytää lintuja, kyky ilmaista linnun sijainti puussa, kyky pysyttää lintu haukussa ja mikäli lintu karkaa, saadaan todeta kuinka koira sitä seuraa ja kuinka se saa linnun uudestaan haukuttavakseen. - Keli sekä se, millainen aikaisempi kokemus linnulla mahtaa koirasta olla, vaikuttaa linnun haukkukestävyyteen, toteaa Kalevi Hirvonen. - Tuulinen sää on pahin, räntäsade on myös huono. Sään ja maaston vaikutukset eivät ilmene vain lintujen käyttäytymisessä, vaan vaikuttavat myös koiran työskentelyyn, kun kyseessä on koira, joka haluaa kuullostella omistajansa liikkeitä. Kuulas sää kantaa haukunkin kauempaa. Runosta räätälöity Rotumääritelmä sanoo: Suomenpystykorvan tulee yleisvaikutelmaltaan olla keskikokoa pienempi, melkein neliömäinen, rakenteeltaan kuiva, kiinteä ja hyväryhtinen koira. Lyyristen runojen kokoelmaan, Kantelettareen (1840-41), koira kuvattiin seuraavasti: Minun on koirani komiat, otukseni oivalliset, niin on silmät koirallani, kuin on suuri suitsinrengas; niin on korvat koirallani, kuin on lumme lammin päällä; niin on hammas koirallani, kuin on viikate Virossa; niin on häntä koirallani, kuin on komehin korpikuusi. - Kolmen sertin koirathan ei meitä suuresti kiinnosta. Koira, joka jää pelkäksi muotovalioksi, ei myöskään saa suurta arvostusta, muistuttaa rotujärjestön puheenjohtaja Matti Joenpolvi. Muotovalion arvon saavuttaakseen koiran tulee serttien arvoisen ulkomuodon lisäksi haukkua lintua kokeissa kerran avoimen luokan ykköstulos tai kahdesti kakkonen. Käyttövalion arvoon vaaditaan kolme voittajaluokan ensimmäistä palkintoa linnunhaukku- tai hirvikokeissa sekä avoimen (nuorten) luokan kakkonen koiranäyttelystä. - Valtaosa suomenpystykorvistamme on hermorakenteelta hyviä, kirjoittaa rotulehdessä koirien aranoloiseen kehäkäyttäytymiseen huomiota kiinnittänyt ulkomuototuomari Hannu Talvi. - Kuitenkin suhteellisen harvoin tapaa koiraa, joka jäisi erinomaisen luonteensa takia mieleen. Erinomaiseksi luonteeksi Hannu Talvi kuittaa tiukan, mutta rehellisen. - Sukupuolileiman himmeneminen on huolestuttavinta, Pekka Kortekangas harmittelee. - Urokset ovat tulleet narttumaisemmiksi. Niiden päät ovat kaventuneet ja alaleuat heikentyneet, jolloin oikea ilme on vaarassa kadota. Kortekangas pitäisi hyvänä ajatuksena tarkastella jälleen joitakin kymmeniä valioyksilöitä yksityiskohtaisemmin mittailemalla ja punnitsemalla, samalla tavoin kuin tekivät voimakkaalla sisäsiitoksella rotua yhtenäistänyt Antti Tanttu, sekä kuvanveistäjä Jussi Mäntynen aikalaispopulaatiolle vuosikymmeniä sitten. - Suomenpystykorvan rodunomaisuus on erityisen pikkutarkasti tuotu esiin koiran molemmissa päissä, niin pään kuin hännänkin kohdalla, joka käyttötarkoitukseen painottuvassa kasvattamisessa on kova vaatimus, tuumii ulkomuototuomareita kouluttava Pekka Kortekangas. - Silti, joskus näkee myös virheettömän hännän. Tästä pisteestä i:n päälle rotumääritelmä sanoo seuraavaa: Kiertyy tarmokkaasti tyvestä alkaen kaaressa eteen-, alas-, ja taaksepäin, puristuen reittä vasten, hännän kärjen ulottuessa reiden keskikohdalle. Ojennettuna ulottuu suunnilleen kinnerkulmaan. Edellä mainitut hännän kantotapaa ja pituutta koskevat vaatimukset ovat suomenpystykorvalle jokseenkin ehdottomat, karjalankarhukoiralle taas väljemmät. Muotovalio voisi siis onnenkantamoisella vielä saada käyttövalion arvon, kääntäen kaksoisvalion arvon saamisen ei edes tulisi olla mahdollista. Terveys Suomenpystykorvan pevisa-vaatimuksiin kuuluu sekä silmä- että polvitarkastusten suorittaminen. Uroksella sallitaan neljä ja nartulla kaksi pentuetta ilman pevisa-tarkastusta. Lonkkakuvauspakkoa ei ole. Lonkkakuvaustulos vaikuttaa siitoskäyttöön. Jos koiralla on todettu ensimmäisen asteen polvilumpion sijoiltaan meno tai C1-C2 asteen lonkkanivelen kasvuhäiriö, tai se periyttää jompaa kumpaa vikaa rodun keskimääräistä tasoa enemmän, sitä ei suositella käytettäväksi jalostukseen. - Saavutetaanko pevisa-ohjelmalla tarpeeksi jalostuksellista hyötyä? Mainittu kuvausehto estää rodun todellisen dysplasiatilanteen selvittämisen ja toisaalta, mahdolliset dysplasiasta seuraavat jalostusrajoitukset ovat liian sattumanvaraisia, puntaroi Suomen Kennelliiton jalostusneuvoja Päivi Rantasalo.