CODA viiden aistin pidoissa minä vedän Tellusta perässäni kuin pientä puista lelua sydämen läpi pujotettu pitkä punainen lanka elämä on kuoleman jälkikuva Kuu kulkee yli mustan taulun, pessimismin suhteen olen optimisti, sydämen loiske ihoa vasten, veden voima ja kiven liike on valmis jauho. Yö leipoo taikinasta, kovin kourin vaivatusta, tähdet ja tähtien materian, luonnon helman alle. Kolme kertaa kolme, ja kotilo syntyy, talo selässään: meissä ovat jatkuvasti koolla meidän päättävät elimemme. Juon vereni verran Karlovon verta, ja mietin, että kaikki on hyvin, koska pahin on jo tapahtunut: monadeilla ei ole ikkunoita. Eikä nomadeilla. Kotimaa on maa on äidinkieli on tuuli on isänmaa on hautausmaa, niin kuin jääkausi kuljetti kiveä kuljettaa elämä sinua. Täällä unohduksen paljon lumen valtakunnassa kaikki ihmiset näkevät unia, ne jotka eivät näe eivät muista elämää eivätkä kuolemaa. Huominen eilisen kaiku, tämän Styksin yli, olit menneen kaleeri, luotsi ja maailman ovi, kamanat jotka alkoivat marraskedestä. Soitit viisikielistä oksaa, kaivot joitten vesi on suolaista, ne jätit, jätit kostean verestävän rihmaston: silmät kasvakoot sieniä. Kahden vesistön välissä kanava, kanavan sulut ja uni, laivan on ne luettava jotta pääsisi eteenpäin kuohuvassa tekstissään. Kun kuu avaa kääntösiltansa, ja torstain toivottomuus lipuu perjantain toivottomuudeksi, kävelen laiturille ja katson yli veden, vastarannattomuuteen. Oli nuoli ja käsi ja jousi ja jousi ja kieli oli, lintu joka lentää paraabelin voi sen todistaa. Nyt on lunta silmäripsiin yötä ohuitten halkeamain verisuonten pohjaan puun sydämeen asti. Oli nuoli ja käsi ja jousi ja jousi ja kieli oli, nyt on lunta silmäripsiin yötä puun sydämeen asti. Yhtäkkiä seisot keskellä lausetta, katua ja kadun autiutta: näkökentässä ei ole silmää eivätkä lamput loista. Tie oli lyhyt, maa pitkä ja pehmeä. kivi painava: räystään vesi kastelee vainajien varpaat. Ilma elehtii, kadut kävelevät maalle, kukka kirjoittaa multaan vihansa ja rakkautensa. Pöytä kasvaa astioita, tuoli ihmisiä, puu kasvaa aina. Hapessa on aukko, kuljet missä kuljet. Käsi ajattelee, veri vain on. Olet valmis kun kuolet runo avautuu kuin hauta. Kävelen käsilläni maailmaa kahdella sormella kirjoituskonetta pitkin, eilen en sanonut sanaakaan, yhtä kaikki satoi lunta, hieman lisää valoa, vesi joka seisoo makaa, kun meri keinuu keinuvat aallot kuun keinussa on tuulesta narut. Elämä on annettu, varo, joku jo tähystää kiikareilla aakkosten kahden viimeisen kirjaimen katolta. Seiso nöyränä aivojesi edessä, murheen meressä on paikka, tosi syvä kohta, yksinäisyys. Sen pohjalla tulee vesi hulluksi ja liha sanaksi, viisauden valtamereksi, kuivaksi kovaksi ja kylmäksi kuin runo. Kun talven sydän on kaukana suuren valkoisen eläimen vihreä veri, kun sydämeen maadoitettu maahan kotkattu elämä on kaukana, lähellä mustat lihat ja kuu luun värinen alkaa meri, kun yö on hiilipaperi ja valjastettu vesi valuu yli alkaa meri tippua hangelle. Olen esine jolla on projekti, itsensä jäljentäminen, kuudellekymmenelle biljoonalle tomumajan koneelle tapahtuu kaikki sattumalta mutta välttämättä, geenit eivät kirjoita runoja. Maa makaa suu auki, ahmii ihmisiä jotka nielevät multaa jota aurinko kastelee. Kirjat menevät metsiin ja ruusu on sairas, ruusunen. Kun kansa nukkuu valvoo prinssi, kruununprinssi ja runoilija, keskimäärin 4000 vuotta vuorokaudessa. Ymmärrämmekö me yhtään maailmaa itseämme peileistä jotka haukkovat happea me emme tiedä yhtään mitään kaloista emme edes verkon oikeaa syvyyttä aikaa mutta että maa olisi syvä yö ja kirjoitettu sivu minä kirjoitan puita niin kauan kuin riittää sivuja valkeita tyhjiä päiviä. Siemen on puun tapa matkustaa, elää puuduttamaton herkkyys, runous, keväällä lehdet ripustetaan oksille, eikä ole mitään mitä en vihaisi ja rakastaisi, nyt ovat lehdet kuivat, lintujen ja oksien ystävyys päättynyt, kapriisi on lyhyt kapriisi. Atomeja kirjaimet, molekyylit sanoja, solut ja lauseet yhtä, yhtä runo ja ruumis, se uudistuu ja lisääntyy jos silmät syleilevät, kaarnan sisästä minä puhun tuhkaa, lehtivihreän äänellä värisevällä, joka tuuleen nojaa. Äänten ranta, kuultuasi kaiken kaiken nähtyäsi kun tulet takaisin, katse, olet poissa poissaolevan näköinen, ruoho. Tempaa pelkosi tupesta, kättele talvea kädellä joka on kylmä ja kostea. Jos ja kun aikaa ja aurinko on niin mitä se on, se on käki joka kukkuu ja munii ihmisten pesään. Aikaa tarjoillaan jos aikaa on, mutta muista: turvaa selustasi, multa joka riippuu ilmoista on linnasi ja kotisi, kotisi on puuhiilen pala joka pitää veden kirkkaana. Puut ovat nousseet irti lehdistään on syyskuu, yö polttaa itseään on yhtä pitkä molemmista päistä pitempi kuin päivä, aikataulussa tuloaika on lähtöaika viimeinen pysäkki laituri, se pyörii minusta riippuen minusta huolimatta elämä jatkuu huomenna. Jos aika on nopea paikka, olen minä ollut uni, ympyrän kehä joka juoksi itseään pakoon. Suu kiinni ja silmät auki on minun nyt opeteltava elämäni maailmani sisältä ja ulkoa. Olen nähnyt keskipisteen. Minun vihani jos laukeaisi niin kuin jäät lasissa minun kieleni sulaisi, minä puhuisin sanoja ja sataisin meren, kyynelten lävitse näkisin minä maailman sateenkaaren kaikissa väreissä. Älä yövy pelon varjossa missä maan varjo on maata pitempi, läppä joka kohtaisi metallin saattaisi saada sydämesi soimaan, hetkeksi jonka nimi olisi nyt: ei vielä mutta jo. Niin ei kutsu maa koskaan kotiin lapsiaan. Taas kerran astun runoon, helvettiin jolle kyhään taivasta, sitä on koko evankeliumi, liturgiaa maan alttarilta ristiinnaulitulle valolle. Mullan ja runon, ne tahdon yhteyttää iho auki: sen oven jonka avaan, sen suljen takanani. Laulaisi oksalla laulu ei lintu, savi söisi otsansa hiessä leipäänsä, meitä joiden ensimmäinen hyvä työ olisi olla pyöreässä ja pehmustetussa kopissa luut ja juuret ja selkäranka. Kahden pimeän rivien välissä elämäni aurinkokuninkaan hovissa maa on paperia ja kynä kuningas, omat nimet kiveen maan kannet kiinni, kynällä käyvä näkeminen katse ei enää ole hissi. Kuu on aurinko mutta valkokultaa kehrä joka irtoaa nimettömästä, sydän on nyrkki sydän jos he haluavat me tiedämme sen, kumpikin lopulta niin yksin öineen päivineen kellarissa puulusikka kädessä. Minä pelkäsin vettä, ihmisiä siksi että he olivat minulle välttämättömyys, vetten sydämet olivat pellon kivet kunnes pelto oli puhdas ja kivet kiviaita, ei elämästä pääse yli eikä ympäri. Sormenpäitten korkeuskäyrillä kannattelet taivasta karyatidi minä pidän sinusta kun rintasi hyväilee kättäni lounaalla ja kaakolla vetten päällä kävelevä maa minä rakastan sinua. Hyväilen savea luuta jonka meri puhalsi henkiin, puuttuvaa kylkiluuta joka värjää tukkansa hennalla. Rannat ovat kohtu ja hauta sinun tukkasi on meri, minun käteni uponnut laiva on ruuma täynnä rakkautta. Olet mielessäni, sillä tavalla minä tulen aina pitämään sinusta huolta. Usko minua. Älä pakene itseäsi, pakenemalla minun luotani sinä pakenisit elämäsi luota. Luota minuun. Minun sylissäni sinä olet maan sylissä, viherkaihia ei leikata sinun silmistäsi. Valkoviinin maku on hajuvetesi tuoksu, olet komiteanmietintö, jokainen mies esittää eriävän mielipiteensä. Aikasi on rahaa ja sydämesi pysäköintimittari, mutta avioliitto ei ole eläintarha johon rakkaus pyydystetään, eikä rakkautta voi kesyttää, onneksi. Se on pahin psykosomaattisista sairauksista niin kuin elämä on pahin kroonisista. Niin kuin lintu levittää siipensä, avaa siipensä ja kohoaa lentoon, levität sinä jalkasi ja minä kohoan lentoon. niin kuin lintu vetää siipensä suppuun, ja putoaa kuin kivi, menen minä kuoppaan koivun juurten alle ja koivu heiluttaa latvaansa. niin kuin hautakivi on kivinen kilpi, on risti maahan lyöty miekka ja siipensä levittänyt lintu. Kysymysten korkkiruuvit eivät pulloa avaa, sulje minut, en minä tahdo puhua. Juodaan, elämälle kohotetaan lantiosi malja, anna minun se täyttää. Lasi on hiekkaa, pullo hiekkaa täysi, kohota hetki huulillesi ja kumoa kiiltomatojen kurkkuun. Aallot nousevat vuoriksi vuosiksi päivät vesi puhuu rannan kanssa kiven kanssa tuulen kanssa kuun kanssa puhuu yö kun puu on vaiti miksi sinä et sano yhtään mitään, kahden maan kahden ihon rajalla meidän katseemme kohtaavat ei kenenkään maalla jota partioi rakkaus ja viha. Tämän tuskan tuolla puolen oli rakkaus, tällä puolen on maa joka on autio ja tyhjä, pimeys on syvyyden päällä, vetten päällä kituu henkiriepu. Nämä eivät ole sanoja, enää ei ole sanaa joka loisi minulle maailman. Yö kuin kulkisin sisällä ruumiissa, pimeässä, vaalean ihon alla kuu sykkii verta jokiin, torilla suihkuaa sydän. Syljen kielen suustani, on jo myöhä, kaikki tiet ja joet vievät Roomaan, törmäävät kaupunginmuuriin joka on nahasta. Tulin, näin ja häviän. Maailmaa kannatti kaksi kalaa ja kilpikonna, pyhäisin en leikannut kynttä, en tehnyt kynnestä laivaa paholaiselle. Oma ruumis, varastetut askeleet sylissäni minä menen Morfeuksen valtakunnasta vihreän peukalon alle keskelle kämmentä. Kuulle oli tänne annettu yö, pakeneva ranta, minulle kultainen kilpi. Kaksitoista miestä seisoi vartiossa kun musta susi nakersi valjaani poikki. Yö on syvä ja musta, kuollut meri jonka itkun pinnalla kelluvat elävät ja kuolleet tähdet. Hämähäkki on erittänyt itsestään sanojen verkon, ja laskenut sen, muttei saa unta saaliikseen. Hämähäkki on itse itsensä saalis. Aamuyöstä kun maa kääntää kylkeä kääntää meri kylkeä ja hämähäkki nukahtaa. Aurinko ja kuu kun pelaavat yhtä maalia on yö luonnoton mahdoton ja väärä, säkki jolla kannetaan valoa tupaan. Elämä soutaa ja huopaa. Mikroskoopin lasilevyn alla istuu ihminen, lapsi joka heitetään pois pesuveden mukana ei enää katkaise pyramidia eikä palloa. Liikkumaton meri on purjehtijan kuolema, kuiskaajankoppi koti kun kelloa siirretään taaksepäin. Täällä missä aurinko on auki aina, pidän lyhyistä tummista naisista, helposti riisuttavista päivistä, miten sen nyt ottaa, ei elämä ota jos ei annakaan. Täällä missä pidän helposti riisuttavista naisista, täällä tänään tänä iltana on auki kuu, se ei polta siltoja, ei ihmistä; kun iso jyvä osuu hahloon luopuu Tellus pahasta tavastaan. Niin paljon heikkoa voimaa, päivästä kasvaa vuosi, vuodesta kuolema, miten meidän mahtaa käydä; pupillit laajenevat, maailmaa kantava rakenne, maa, on kohta marto, eikä myrskyn silmässä ole tyyntä kohtaa: happiteltta on keskosten koti. Vesilukko kun mittaa aikaa on hiivan kuolema viinin elämä, myrsky vesilasissa. Savesta tehdään jotain jos maa pyörii kuin dreija: pihlajanmarjat kypsyvät, linnut juopuvat. Niin puuttuu maailma. Talot huojuvat ja sydän, tässä rakkaudessa jota ei ole, maailmaa ei ole, kuolleet ahmivat Telluksen takinvuorta, aivoissa sykkii tähti. Yöt ovat pitkiä levottomia, päivät pimeässä kiinni, vuosien istukoissa, kaikki menee ohi alkaa aivan kohta, alkoi jo: sydän ja maa ja kuolema, mitkä tylsät sakset. Savu on köysi, puista on punottu köysi jolla talot ja ihmiset lasketaan maailmaan, taivaasta missä lehmät ovat halpoja, kärpäset kalliita. Maasta on maassa naiset tehty, neulansilmät on tehty sydämistä, valtameristä jotka lainehtivat ihon yli, yli miesten, kamelien jotka on heikkouksista kyhätty, hermoista jotka eivät ole piikkilankaa. Aurinko on heidän myllynkivensä, linnut katto joka lentää, heidän keinunsa naru on hiekasta punottu. Ilmoista vesistä ja paikoista en nyt puhu mitään, olen viettänyt öitten seurassa monet yöt ja miettinyt sydänkö se meissä ajattelee, vai tuli; herkkyys se ei ainakaan ole, eikä levottomuus. Se joka rakensi meidät rakensi vuoroin pajaa satulaa rukkia, on vasara ja alasin, jalustin on ja värttinäluu. Ilmoista vesistä ja paikoista en puhu yhtään mitään monista öistä jotka olen viettänyt öitten seurassa miettien mitä lihakset muuta ovat kuin köysiä, mitä nämä hampain varustetut koneet muuta kuin hohtimia. Ensin me olimme maailmassa juopuneen jäniksen selässä, joka oli joki joka nuoli kuivia huuliaan ja sylki mereen. Tuuli jolla on vettä keuhkoissa on meidän maailmamme liikuttaja nyt kun sinusta on tullut ruoho ja minusta puu, on meistä tullut kärsivällisyys. Me teemme vakavaa työtä, meidän hiuksemme kellastuvat, meidän jalkamme ovat puuta heinää, kenkämme multaa; enää ei maa ruoski meidän jalkapohjiamme. Mitä minä näen? Että vesi on maan ainoa naamio, kurttu jota tuuli soittaa rannasta rantaan. Oi että minun mieleni pohja on mutainen ja kylmä. Mitä tiedän? Että mahdollisuuksien aika on lyhyt. Kun asuntona on tuulentupa on aina liian myöhäistä lähteä, liian aikaista aina. Minä menen tämän pilvilinnan lattian alle, kirjattuun kirjekuoreen missä minun on hyvä ja lämmin matkustaa. Talossa on pöytä joka on katettu, maa on katettu. Joku näkee pimeästä minne minä en ikkunan läpi näe, miten minä seison valaistussa huoneessa ja kirjoitan perunkirjoitusta: Jos orava oli indeksi mänty ja kuusi jos puita ja oksa juurimerkki me menimme oravanpyörän sisään juurrettaviksi. Minä näen pimeästä mullan läpi, miten joku seisoo valaistussa huoneessa ja kirjoittaa: Nyt kun nauhat ovat auki ja kenkä tyhjä on vesi vettä pelkkää ja kiinni. Yhtälössä on kolme tuntematonta, sinä ja minä, ja maailmankaikkeus joka on pudottanut hedelmänsä. Katso miten se mätänee, katso maata, maan pyöreyttä ja täyteyttä, vihreää kuulautta joka on kotisi ja madon koti. Ensimmäinen vaikutelmasi täältä missä sunnuntai on perjantaina on tilan tuntu. Sinä näet versaalilla painetut puut, ruohon petiitin ja myyrien infrastruktuurin. Täällä ovat sinun juuresi, kevyet mullat kun koirien aurinko paistaa. Ihminen kaikkine osineen ei ole esine, puhelin ei soi, ystävät ovat kuolleet, myöhäistä olla onnellinen jos joskus ymmärtää jotain, mitä tahansa, tai pettyy rakkauteen. Päivä päivältä, tavu tavulta yhä synkempää ja synkempää, sydän pehmeää vettä, alijäähtynyttä, kynä rakeita täynnä, otsalohko sataa papereille. Joku oppii puhumaan kun minä olen ohi. Talojen lasittuneet silmät huutoon aukenemattomat ovet patsaitten tyhjät jalustat savut joita ei ole tikapuut joita pitkin lumi kiipeää pilveen maalivaate puolitangossa kivi joka ei ole maassa on ilmassa on yön ja talven ja eetterin haju uni tuli kynttilä paloi loppuun silmä jäätyi maahan kiinni. Kun pitkä lounas jumalten kanssa päättyy nousee länsi pöydästä auringon eteen, eniten minä tahdoin elää yöllä yötä kun runo oli lepakon keino nähdä yö, tahdoin rakentaa siltoja jotka olisivat kevyitä mutta kantaisivat suuren kuorman. Pieni suolainen iltapala elämä kurkussa kun joskus itket jos aivot eivät seiso on lumi kohtu jonka sulka siittää, paras puku on vesi olen kahlannut kuun hopeoimaan lasiin. Aurinko ei putoa kauas puusta, kuuntele sitä sen juurella asunto puusta puu kylvää siemenen ja kaatuu: huultesi takana alhaalla kielen takana kasvaa puhe joka elää monta kymmentä vuotta. Puuta älä tapa puut sitovat hedelmällisen maan pään ja pallon joitten sisässä muistot matkaavat molemmat jalat tukevasti maassa minä seison hiusten metsässä ja kurkotan kuuta maata kohti minä koko ajan itkisin mutta aika kaikki tämä vesi menee kirjoittamiseen. Maan alla, päällä, lehti lehteä koskettaa, puut ovat vuorta korkeammat, tuuli vettä väkevämpi, vettä sakeampaa on veri, jäljet jotka johtavat länteen. Kun tie on poikki, istahtaa lintu satulaan, katso vitriiniä missä hybris hävittää talon, linnut, juurettomat kivet, unen joka on pehmeää pehmeämpi. Savea lämpimämpi on saven hetkellinen elämä. Aurinko nousi idästä ja laski olohuoneeseen; kun risti sousi taivaaseen tuli kasvoista luonnollinen luku, plus miinus nolla. Niin oli talossa talon huoneitten järjestys. Joku täällä tässä talossa hirttäytyi rakkauteen, hyvän ja pahan tiedon puuhun joku toinen jonka sisässä soi kuolemankello. Niin meidän kävi; tyhjällä parvekkeella joka antaa kaiken länteen seisoo tyhjä vihreä pullo jolla tuuli viheltää. PRELUDI portti josta tulin on kohta maata kaatuu ja maatuu en tarvinnut kantajaa kun lähdin tutkimusretkelle kitapurje kuljetti maailmaa ajan yli ajatuksen veden joka vaahtoaa alussa oli teko