Kolmekymmentäkaksi vuotta. Neliöitä yksiössä saman verran. Yksin. Kun kerrotaan kahdella ja lisätään vaimo ja lapset ollaan lähellä totuutta: Kolmea arsinaa maata. Lapsuudenpiha kutistunut pitkissä rankkasateissa. Mikään ei enää ole suurta, minnekään ei pitkälti; paita edestä lyhyempi kuin takaa. Päivästä näkyy pelkkä selkä, puen talon päälleni ja menen nukkumaan, katu on hirtetty lyhtypylväisiin. Tämä vesi tässä, silmän muotoinen vesi joka katsoo lukemattomia pilviä. Tämä vesieste jonka yli pilvi hyppää kyljissään tuulen kannukset. Tämä vesi ja maaksi tullut maa, pilvi, ja puut, ihokarvat, niiden suhina korvissa. Asiat sekaisin, kerta kaikkiaan solmussa. Köysi pujotettu kaulaan, solmua kiristetään. Maailma aukeaa, jalkojen alta. Näyttelen elävää, vaikka olen kuollut. En ole ihminen, en ainakaan aito. Hyvin taitava väärennös. Istun minuutin sisässä ja matkustan. Positiivista ydintä kiertävät negatiiviset elektronit, järkevyyden yllä hulmuaa ämkolmosen lippu. Uutistoimisto DNA tiedottaa minulle minusta: sinulla on äitisi ilme kun ompelet nappia. Sydämen pikajuna, ylileveä kuljetus koettaa pysyä järjen raideleveydellä. Aika ajoin suuttumus viheltää pimeillä nimettömillä asemilla. Kaksikymmentäkuusi vuotta riipuin itseni partaalla enkä pitänyt mistään kiinni. Nyt minulla on kielen pihalla koppi ja juoksulanka, en enää juovu elämästä. Syysviikko painaa tonnin, ikävä tulee, iso musta kivi pimeydestä veneen kokan eteen. Yö keittää tervan ja kaataa korviin. Ihmisiä myydään alihintaan, hiekka kulkee orjamarkkinoilla rutosti kahisevaa taskussaan. Mitään en omista, vain muutaman kyljellään makaavan rivin, jotka katsoa tapittavat kaksoispisteillä. Joka yö näen totta, että olen yksin. Ei se, että elää ja kuolee, sen osaavat kaikki, vaan tyyli miten haluan täältä lähteä, koskaan polvistumatta, pystystä ja äkkiä, niin kuin puu kun siihen osuu moottorisahan sarja. Sataa, pisarat heittää tikkaa kantojen vuosirenkaisiin. Huoneella on terävät prässit kaikissa neljässä nurkassa. Sateenvarjot, nurinpäiset radioteleskoopit, kerää viestejä kallojen avaruuksista, tyhjistä mustista aukoista. Kuolema syö meitä kuin hampaaton leipää, mukeltaa sisukset ensin, jättää kuoret viimeiseksi. Saatanan ristipistovirtuoosi, suurin yhteinen nimittäjä. Me puhkutaan sitä kohti kuin junat, mielen matalia nojapuita pitkin. Hirveämpää herätä kuin nukahtaa. Mitä varten minun piti välttämättä saada pitkät housut ja takatasku. Polulla oli lehmänpaska laitettu nutturalle. Menin saunaan ja saunasta järveen, irtosin pohjasta uimasille, lensin sammakkoa pinnalla ja pohjassa. Kuu oli vesivärinappi, sokea ei tarvitse ikkunoita. Itkettää, leuka painuu vasten rintaa. Savu haluaa lepäksi joka palaa saunan pesässä. Suru harteilla, takki jota ei voi kääntää nurin. Graniitti purskahtaa itkuun, emme me rakasta elämää, me emme pidä siitä, vähemmän, vielä, pitää elämä meistä, meitä rakastaa, meidän sydämemme ovat rumat, me katsomme ajatuksiamme, tummaa ja synkkää virtaa, meidän sanamme menevät kesken. Vihreässä pullossa pörisee kukka, ampiainen, puu, vilja, ja ihminen, ja pullon koveran pohjan alla kaikki ne jotka eivät tarvitse jauhoja eivätkä mitään muutakaan. Eivät jää askeleet, puheet, hengitys, ei pysähdy joki, ei muistele menneitä rantoja, ei muista muistojaan, ei itkupajuja, virtaa nauraen kohti suistoa. Lentää aika, väsynyt sokea lintu oksalta oksalle ja oksat taipuvat. Kahdentoista viivan sisästä huoneesta ja vuodesta minä menen hiekkaan ja kylven itseni kaikesta puhtaaksi niin kuin lintu, väsynyt ja sokea. Ajatteluprosessit päätyvät maahan. Niin ovat puiden aivot maassa ja haaroväli muutaman metrin korkeudella maanpinnan yläpuolella. Oksat puiden jalat, tuhatjalkaiset tuntosarvet, piirtimet. Lehti- ja neulastossuilla kävelevät puut ilmassa tai ovat hypänneet tyhjään. Päin taivasta ne putoavat vuosikasvunsa nopeudella. oksilta, jaloista, heitti syksy muuttolinnut etelään kuin bumerangit. Kaikella on aikansa, kaikella rajansa, määränsä ja mittansa, kaikella on arvonsa. Hulluus menee toisesta korvasta sisään, ei tule toisesta ulos. Kun lamppu kärähtää ja järjen valo sammuu, ruuvaa joku minut irti, katsoo, ravistelee. Kuulee irronneen hehkulanganpätkän helinän. Minä en tarvitse lasia. Minä menen kadulle ja juon elämän suoraan kadun suusta. Jumala on hunni, teki maailman matalan ratsastaa lihan mureaksi kullatun satulan alla. Murheeksi marinoidaan liha, tässä maailmassa, kävely kävelyä ilman pohjassa; painavat rintaa pilvet, hautakivet painavat hartiat alas, niiden alle ei palata. Lentää järki, putoaa, kuin kivi valahtaa sydän kenkään, ja alkaa hiertää; rannasta rantaan nousevat portaat, aallot, Riisutaan kenkä, kivi poistetaan, ja kivestä vesi: sumu hälvenee, kulkee puujaloilla, takaperin, metsiä pitkin, vettä myöten. Tällä tiellä liikennöidään ainoastaan yhteen suuntaan. Ohituksia ja kohtaamisia varten on erityiset levennykset. Varpusesta tuli lintu, ystävästä runoilija. Kevät oli lämmin, mutta huoneet kylmät. Kaksi ikkunaa on tuvassa elämään, kaksi maailmaan päin. Ovista mennään ne avaamalla. Lyöt sydämesi pöytään, herttaässän arvoisen kortin, silmäsi helähtävät sirpaleiksi. Hetken luulit saavasi ajaa, mutta valttia ei ollut hertta vaan risti. Silmistä nostettu vesi merivettä, suolaista, olet yhtä alkusi kanssa. Poskelle vierivässä kyyneleessä kala, vasarakala, se nousee maalle. Sen evistä kehittyy käsi, sormien luut, sormet, ja käsi kuivaa meren. Assosiaatio, nopea lintu, olla lehtipuu. Selkäranka ja runko teoriaa, käytäntöä liha ja lehdet: aivojen muotoinen liike tuulissa, asiantilojen maailmassa. Sukupolvien takaa kokonainen metsä meissä, olla lehtipuu, kenties haapa. Nähdä itsensä metsältä, ei yhtä hyvin metsää puilta. Vaikeaa on käytäntö, helpon näköistä mutta vaikeaa, vaikeampaa kuin teoria. Makaat niiden aikojen välissä jotka makaavat sinussa selät vastakkain. Olet tuulinen puu, sen kuva veden pinnassa, ikään kuin taas olisi syksy, lehdet varisseet ja talo talviasuttavaksi kelpaamaton, kuin sinusta olisivat linnut muuttaneet minuun. Olet huotrasta nopeaan tervehdykseen temmattu sapeli, assosiaatioiden ulkoiluttaja, aukealla paikalla päästät ne talutushihnasta. Seitsemässä vuodessa kaikki solut kaikki minussa muuttuu ja uudistuu. Karvat ja kynnet kasvaa ja sukupuolielin tulee aikuiseksi ja lapseksi yhtä mittaa. Olen hitaassa tappavassa liikkeessä polven kolmiosta suoraksi sääreksi. Tärisen maailman kyljessä vastasyntynyt varsa emoaan vasten. Varjo opetteli ryyppäämään valoa. Kärpänen pesi etujalkojaan kuin kirurgi, kyynärpäitä myöten. Nopeassa tuvassa asuin hidas ihminen, sormi työnnettynä läpi metallisen sydämen, näin kuvani yöstä. Sisävuorossa, merkki päällä ja kaikki pesät täynnä haettiin tanssiin tiistai ja torstai. Pidin runoa sylissä, silitin sitä ja se kehräsi. Annoin sille tassille kermaa, päästin sen ovenraosta päästäni ulos. Oli maaliskuu. Koko yön se mourusi muiden kollien kanssa. Musiikki menee radioon, aika kelloon, kuppi juo minusta kahvia. Tuoli istuttaa minua ja katu kävelyttää. Otan suustani omenan ja ripustan sen puuhun. Se kutistuu ja muuttuu kukaksi. Kone kirjoituttaa minua, paperilta katoaa päähäni mustia kirjaimia ajatuksiksi, tunteiksi ja muistoiksi. Minun tekee hirveästi mieli hypätä jalat edellä takaisin kohtuun. Rakkaus, huipputehokas hiukkaskiihdytin, jolla tutkitaan sydämen perimmäistä rakennetta. Kovemmilla ytimillä pommitetaan heikompia hajalle. Lopputulos yhä pienempiä ja pienempiä toimivia hiukkasia, joiden käyttäytyminen ei ole ennustettavissa. Sivulla yksi sinun elämäsi, sivulla kaksi minun. Kun katsoo valoa vasten läpi kirjanlehden, näkyvät molemmat tekstit. Rivit juoksevat toisiaan vasten, menevät päällekkäin, sanat ja kirjaimet sekoittuvat. Silmäripsesi markiisikankaat suojaavat mielesi näyteikkunoita. Rintojesi paino kämmenieni vaakakupeissa, huulet vereen pujotettuja mansikoita. Minussa sortuu lautatapuli ja vuori ruosteisia tynnyreitä. Olet suuria ikäluokkia, sodan jälkeen sato oli runsas ja hyvä. Vasemmassa reidessäsi leima kuin lenkkimakkarassa, calmette-rokotus. Minä luulen että sinä pidät minusta, koska yhä useammin ja useammin otat minut silmäsi sulalle tummalle luodolle lumen peittämän jään keskelle. Seinällä on Pariisin kartta, sen lounaiskulmaan helikopterikentälle laskeutuu kärpänen, missä sinä olet, omfalos, minun on sinua ikävä. Rämpytit sydäntäni, kuhmuista epävireistä mandoliinia, oli turha yrittää siltaa ajelehtivien riuttojen välille. Valo laihtuu, pimeys lihoo, ajattelen suhdettamme, vihaa jonka synnytti pelko, me emme onnistu. Muistan miten hyväilin lantiotasi, tuhat ja yksi yötä ja lampun henki, mieleeni tuli aina Aladdinin taikalamppu, seuraava painos josta toivoin naista. Riisuit pikkumustasi, sen viimeisen neljänneksen, olit almanakassa, alasti ja täysikuu. Perhonen painaa palkeita, olet kuollut, ruohot ja multa, silmälasisi huurtuvat. Lähtiessä sinulla oli kova kuume, paisuit ja paisuit etkä lopulta mahtunut mihinkään. Illan harteilla on yö ja pilvisäkki, alati käännettävä tiimalasi, taivas ja maa ja minuuttien kilinä liukuhihnalla, turhaan korkatut päivät, pullojen vaahto ja muistot, juomattomat pohjalle jääneet pisarat. Itkumuuri itkumuuria vasten, pidä minusta lujasti kiinni, pelkään kuoleman ääntä, korkkiruuvia joka vetää sydämen pullon suusta. Me rakastamme rakkautta, tähdet ovat ainoa valo jonka jätämme palamaan. Kaksi eroosion nakertamaa törmää, niiden välissä himo, kapea ja mutkainen joki, joka oikaisee itsensä ja levenee, alkaa virrata vahvana kymenä; suonet juovat tuplia, lattia, katu ja sänky pysähtyvät 150 kilon kohdalle Vuosi vuodelta ruumis on elämä, hiukan raihnaampi ja lyhyempi. Minä sinua maailmaa rakastan. Nämä minussa ovat: halu omistaa ja menettää, pelko menettää ja omistaa, halu omistaa, pelko menettää. Hänen naurunsa, syksyn nauru riitteisen lätäkönnauru, rikki helähtävän lasin nopea nauru, piiskan nauru. neljästä raajasta sidottuna yötä päivää, yöt ja päivät. neljä hevosta, neljä vuodenaikaa, neljä ilmansuuntaa, neljä tunnetta, viha pelko himo rakkaus, neljä hevosta. neljästä raajasta neljään hevoseen sidottuna. Ja piiskan nauru, rikki helähtävän lasin nopea nauru, riitteisen lätäkön nauru, syksyn nauru, hänen naurunsa. Nyt kun olet mennyt, ajattelen miten tapasimme ensimmäisen kerran, miten neljä päivää myöhemmin tulit jäädäksesi. Ajattelen tapaasi kävellä seinille ja sipaista tukka korvan taa, kuin olisit kiristänyt ohjaksia. Ajattelen tuhat yhteistä suljettua silmää. Ja sitten ajattelen kaiken ajattelemani takaperin, ensi tapaamiseen saakka, ja siitäkin yli, niin pitkälle ettemme edes ohimennen ole nähneet toisiamme Vetivät vettä puoleensa, huulesi kuunsirpin kaltaiset, kuolleet ovat vihan ja rakkauden hetket, kuu tapettu, vuoksi ja luode kuolleet. Löit kallioksi muodon, ja veden viiniksi, juoma juopui ja loi maailman, pullo tyhjeni. Kallio kumartuu ja hörppää vettä, alan täyttyä ja upota. Kohtu, kehto ja hauta, armoa ei anneta eikä pyydetä, ei edes tunneta, se mikä ei ole liikettä, on liikettä, aurinko, iho ja lampunvarjostin, kuulin viime yönä unta, sinä sanoit minulle että sinä rakastat minua. Vedä silmät auki, laatikoissa vanhaa romua, muistoja ja vaalea rakastettu, ja hänen pitkä tumma rakastajansa, yötön yö ja päivätön päivä, syksy, se olin minä. Ei muuta jäljellä kuin tuska ja väsymys, levottomuus. Ei paljon muuta. Tai kenties sittenkin rakkauden muruja, mutta ne varisivat sänkyyn. Niin se on, suurin tuska on sanaton ja äänetön, kyyneleetön. Se istuu sängyllä ja keinuttelee itseään kuin ruoho tai kivi. Valo painettiin palamaan syntymässä, se sammuu omia aikojaan, ajan kulmilla on jo paljon harmaata. Yhdestä kohtaa on maisema aina auki, savu kohoaa siivilleen, Feniks-linnusta tulee pilvi. Se vuosi oli rakkauden huone, kesässä kolmiruutuinen ikkuna, syksy ja talvi umpiseiniä, keväästä viisi hirttä poikki. Vuodenaikojen risteyksissä kyteviä sydämiä ja pysähtynyttä vettä, mustia lehmiä, auringon karjaa, pimeyden kynnys, sumu, ja sumun takana naakat, epätoivoiset sielut jotka varjo on pukenut päälleen. Kaikki toivo on mennyttä, rakkaus sokea, ja usko kulunut puhki ajan, kuoleman ja erotiikan valtatiellä. Pikkuvarpaassa rakko, hankaa saapasta vasten kuin dynamo. Mutta polttimoni palaneet, johto katki tai ei saa kunnon kosketusta. Kun avaan kotioven, seisahdan säikähtäneenä eteisen matolle, niin haudan väriselle ja kokoiselle. Kulkea geenien kapulasiltaa, napanuorien kiinni pitäen, jonnekin hyvin kauas, missä kala kävelee evillään, missä metsästäjä ampuu itsensä, sinne missä kyyristyen ahmin lihaa. Yleinen, yhtäläinen ja salainen, äänioikeus, ja oikeus ja onni olla äänetön, kuolemaa voittamatta, kuolemalla kuolla, poistua elämästä, sokeasta pisteestä kuoleman silmässä, tulla nähdyksi. Uni tuli viereeni seisomaan ja tarttui kylmään käteeni. Ja uni vei minut vuoteelle istumaan ja käski minun hyväillä itseään ja minä hyväilin. Ja uni riisui minulta vaatteet ja sitten itsensä ja meni peiton alle. Ja uni kohotti hymyillen täkinkulmaa ja pyysi minua tulemaan viereensä lämpimään ja lämmittämään itseään ja minä menin. Ja uni suuteli minua ja piti raskasta päätäni kaksin käsin ja vannoi minulle rakkautta. Ja uni painautui minua vasten ja minä hyväilin unen painavaa lämmintä vartaloa ja uni hyväili minun kylmää ruumistani ja minä vapisin. Ja uni tarttui minun sykkivään jäykkyyteeni ja avasi minulle suuren syvän sylinsä ja kuiskasi minua tulemaan. Ja uni opasti minut sisäänsä ja minä menin. Syön kalakukkoa ravintolavaunussa, kalat ja sianliha matkustavat leivän sisässä, leipä junassa, juna maailmassa. Katkon kalojen kaulat veitsellä, haarukalla taikkoan vartalot suuhuni, kaadan uimanesteeksi maitoa. Kalat ja sianliha ja leipä matkustavat vatsassani, leipä junassa, leipä vatsassa, yhteinen tekijä: leipä. Juna tuntuu vatsassa, vatsa junassa, juna maailmassa, maailma tuntuu vatsassa, vatsa maailmassa. Lautanen lentävä lautanen junassa, lentävä kalakukko. Vastapäätä istuu nainen ja kutoo villapaitaa, villapaita kutoo naista, puikot suihkavat, liikkuvat kuin airot, näyttää kuin villapaita soutaisi. Puikot syövät puikoilla villaa, minä silmillä naista, juna syö maisemaa, maisema raiteiden puikoilla junaa. Syön kalakukkoa ravintolavaunussa, kalat ja sianliha matkustavat leivän sisässä, leipä junassa, juna maailmassa. Mustat muurahaiset kantavat piiloon valkeita munia. Pelko lyö sydämelle tahtia, ahdistus puhaltaa liian korkean huokauksen. Kapellimestarin tahtipuikko koputtaa partituuritelinettä, pihlajan oksa ikkunaa syksyisessä yössä. Uni vetää liikkuvat taakse, ampuu yön läpi ohimon. Vatsassa värisevät haavanlehdet, puu johon Juudas hirttäytyi, kirjoittaa runoja tällaisessa maailmassa, lämmin kieli tarttuu jäiseen rautaan. Olen allerginen ihmisille, enkä koskaan luonnollista kokoa, teksteissä kutistun mittakaavaan. Opettelen puhumalla vaikenemista, vaikenemalla puhumista, jälkimmäisessä olen edistynyt. Maa on uskollinen vaimo, se odottaa sinua kotiin, maa on uskollinen tossun alla. Puut harjoittavat haureutta lintujen sateen ja tuulen kanssa. Aurinko laskee giljotiinin terä pimeys putoaa päivän kaula katkeaa. Sataa kolmatta vuorokautta, laajentunut eturauhanen, Jumala on jo vanha mies. Tuuli käy paljaaseen ihoon, minä tiedän miltä tuntuu kaarnalaivasta jossa on tuohipurje. Jos minä joskus synnyn, tiedän heti, että kaikki voisi olla aivan toisin; en ole tästä maailmasta, sydän ei ole kivijalka, eivätkä sanat rakenna, lunta ei ole, eikä lumella tuhkaa. Ikkuna on silmien sänky, luen samoja sanoja ja samoja rivejä, yhä uudestaan ja uudestaan, mitään ymmärtämättä, olen pisara ja meri ja ikuinen virta, käden on ajateltava raiteet. Mitä aurinko kysyy, mitä ruoho vastaa kuu on juutalainen, taivaan nutussa tähti molempia viedään silmään keskitysleiriin kaasutettaviksi. Kesä meni ulos, sulki oven jäljessään. huone jäähtyy. Auringon erektio putoaa, sperma kerätään pelloilta. Pää vajoaa kämmenten hankaimeen, airojen ääni käy astmaiseksi. Syksy kantaa kukkia kaniin, hyppii yhdellä jalalla. Sillä on mennyt valoa korvaan. Aika huuhtoo otsani hiusrajaa, ahdistuksen nuppu, illalla, aukeaa tuskan kukaksi. Veden yllä kaksitasoinen lentokone, sudenkorento vedessä sammakot, amfibioeläimet. Ruohot nukkuvat naamalla kasteen kosteusvoide. Valtimo sykkii, majakan valo menneitten sukupolvien takaa. Tähtien poltot alkavat, maailmankaikkeuden supistukset. Liha mätänee, puu lahoaa, kivi rapautuu, metalli väsyy. Aivot puolitoista kiloa sydän neljäsataa grammaa. Suonet ja jänteet numeroa liian suuret. Aalto avaa nyrkkinsä. Omenat putoavat. Kypsät hedelmät koputtavat maata. Ikkuna viskaa maisemaa sisään, esineillä on ihmisensä. Huone tarvitsee syötävää, kaapit psykoanalyysiä. Aurinko parkkeeraa pilveen. Makaan sängyllä. Katson valkeaa kattoa joka makaa minua. Kun lumisade, unohdus alkaa, tulee maasta katto. Ikkunoista ja silmistä katson sisään ja ulos, siellä se pysyy, kylmä vuodenaika, lämpö, jäällä ja lumella paikattu. Ruohot ja puut, hetken he heiluivat, tuulten tahtipuikot Niinkuin savu, irtoaa puhe tulesta, paljon on virrannut siltoja vetten yli, hiekoitettuja teitä. Kuolleitten leiritulet Vintergatanilla, kieli on puhdasta kultaa, hiljaisuutta ja 24 karaatin yksinäisyyttä, jää vihreää kuin heinä, kylmä linnunmaito kaatuu maahan. Päättyi talvi, pitkä anestesia, tuli kevät. Tuulee idästä, alkaa kasvillisuuden promootio ja puhe auringolle. Pian kääntyy ruoho venäjästä suomeksi, suomesta ruotsiksi, ruotsista Atlantiksi ja Atlantista kahdeksi englanniksi. On kevät on, tuulee idästä, on silta joka suomustaa meren, on jäittenlähtö. Kuun kelmeät näpäytykset, Hiljaisuuden meri, linnunpöntön reikä josta putoan pehmeään pesään, yöhön. Pohjan läpi paistaa aamu ja aamulehti, länsivallat jotka juoksevat jänisten mukana ja metsästävät koirien kanssa. Jäät ovat alkaneet sulaa järven lasissa, jänis vaihtaa vaatteita, uudenkuun eteisessä soi Saturnus, kiirehdin vastaamaan: huhtikuu, tähdet tuikkivat, kaikki on hyvin. ONTOGENIA Katso jalkateriäsi, kolmion kyljet lyhenevät, horisontti on mäntylautaa; männyissä kävyt, talojen kulmissa tupsut, me menemme samaan kiveen. FYLOGENIA Kokat kohti koivuja, ja maata, ajomiinoja yhdeksän, ne kiertävät kohtua: vety muuttuu heliumiksi ja elämäksi, kun aika on kypsä, putoaa apina puusta, ja tuhoaa maailman.